Jos oon jo kotona, miten voi olla koti-ikävä?

Välillä, tai no oikeastaan aika usein, mulle tulee sellainen olo, että mä elän yksin mun omassa maailmassa ja kaikki muut on sen ulkopuolella.

En saa yhteyttä muihin ja tuntuu kuin olsin näkymätön.

Ihan kun katsoisin mun elämää rajan toiselta puolelta.

 

"Mitä tarkoittaa, jos ei tarinaan kuuulu?"

 

Yleensä halua vain olla yksin ja sulkeutua omien ajtusteni siään.

Olla välittämättä kaikesta ympärillä olevasta ja vain kadota.

Tunnit kuluvat ja jossain vaiheessa havahdun, jolloin ulkonakin on jo pimeää.

 

Joskus kuitenkin haluaisin, että tuntisin, etä joku olisi läsnä.

Joku mulle erityinen ihminen, ottaisi mua kädestä kiinni ja vain olisi siinä.

 

Tekemättä mitään.

 

Saisin tuntea, etten ole yksin.

Edes pienen hetken.

 



 

Mutta sitten muistan, miten kammoan muiden ihmisten läheisyyttä.

Mä pelkään, että jos päästän ketään liian lähelle, ne näkee mun läpi.

Tajuaa sen kaiken, mustan sekasotkun mun sisällä.

 

Mä olen kuin umpisolmussa oleva naru.

Aina tulee uusi solmu ja kohta ei enää ole narua, joka voisi mennä solmuun.

Musta tulee sotkuinen mytty.

 

 

Tunnen oloni levolliseksi vain todella harvojen ihmisten lähettyvillä.

 

 

"Jos mä oon oikee, miksei peili heijasta mua enää...?

Jos oon oikee, miksen muista omaa nimeänikään...?"