Someday, I'll kill myself. I promise.

Silloin kun luulee olevansa pohjalla, elämä todistaa sen harhakuvaksi ja pudottaa vieläkin alemmas.

Mulla on oikeasti tosi paha olla. Ja mä tiedän, että se ei näy musta ulospäin. Haluasin huutaa, itkeä ja tappaa itseni, mutta se on vain todellinen minäni.

Julkinen minäni hymyilee ja näyttää iloiselta. Mä en voi kertoa kenellekään, mitä oikeasti ajattelen. Mun on pakko teeskennellä, oli se sitten miten vaikeaa ja rankkaa tahansa. Ja sitä se on, todella uuvuttavaa. Mutta mulla ei ole vaihtoehtoja. Mun täytyy teeskennellä elävää vielä vähän aikaa. Täytyy suunnitella tulevaisuutta, vaikka olen varma siitä, ettei mulla sellaista ole. Enkä mä sellaista haluakaan. Mutta mun aika ei ole vielä. Mun täytyy keksiä keino pitää itseni hengissä siihen asti. Vielä hetki, hoen itselleni joka päivä.  

Mä viiltelin tänään. Tiedän ettei mun pitäisi, koska niitä jälkiä on niin kovin vaikea peitellä, mutten voinut enää itselleni mitään. Mä en ole viillellyt todella pitkään aikaan. En muistanutkaan, miten hyvältä se tuntuu. Muistan erään illan, jolloin olin muutaman ihmisen kanssa istumassa iltaa ja jostain syystä puheenaihe kääntyi viiltelyyn. Muut alkoivat miettiä, mikä ajaa ihmiset viiltelemään itseään ja mitä hyötyä siitä on. Kukaan ei tuntunut keksivän sille mitään selitystä ja kaikkien mielestä piti olla todella sairas tehdäkseen niin itselleen. Mä kiskoin hihojani alemmas ja rukoilin puheenaiheen vaihtumista. Silloin rupesin oikeasti miettimään, että mitä jos ihmiset tietäisivät musta totuuden? Miten ne suhtautuisivat siihen, käyttäytyiskö ne erilailla vai katoaisko ne kokonaan mun elämästä? Sitä mä en varmaan koskaan saa tietää...

Mua ahdistaa olla mä. Itseinho kaksinkertaistuu joka päivä ja usein tekisi vain mieli hakata itseni henkiltä, jos se olisi mahdollista. Haluaisin lopettaa syömisen kokonaan. Vain katsella kuinka kärsin ja hiljalleen kuihdun pois. Niin sen pitäisi mennä. Ja niin se vielä meneekin. Syömättömyys on helppoa nälässäkin, kun ajattelen että ansaitsen kaiken sen kivun. Ansaitsen kaiken pahan, koska olen paha ihminen. Niin sen täytyy olla, sillä pahoja asioita tapahtuu pahoille ihmisille, eikö? 

Käyn läpi eri tapoja kuolla. Pitäiskö sen olla tuskainen vai täysin kivuton ja nopea? 

Lohduttaudun tiedolla, että vielä jonakin päivänä mä pääsen täältä.

 Pois tästä kamalasta maailmasta. 

Vielä jokin päivä mä olen vapaa.

There will be nothing left of me

Mä rakastan kesää. Mut samalla mä myös vihaan sitä. Talvella voin hautautua paksuihin ja löysiin vaatteisiin ja mukamas piilotella itseäni muiden katseilta.

Enhän mä voi niin tehdä kesällä, kun muut kulkee ihan olemattomissa vaatteissa. Tänäänkin oli tosi lämmin päivä, melkein 30 astetta lämmintä ja mun oli vaan ihan pakko laittaa shortsit jalkaan, koska olisin saanut lämpöhalvauksen, jos olisin käyttänyt pitkiä housuja. Kotono se olikin vielä ihan fine, kun ei ollut ketään katsomassa.

Kyllähän se ahdisti ihan itsekin katsella niitä läskijalkoja, mutta selvisin jotenkuten kuitenkin. Mutta se tunne, kun olet lähtemässä julkiselle paikalle ja sulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin vain laittaa ne shortsit päälle ja niellä se ahdistus. Se tunne saa mut aina päättämään, etten syö enää ikinä. Eihän se kuitenkaan ikinä mene niin, koska en mä pysty näin kotona asuessa paastoamaan täysin. Mutta mikään ei motivoi laihduttamaan niin paljoa, kuin ihan järkyttävä itseinho. Ja sitä mulla riittää.

Mulla on kaksi vaihtoehtoa;

joko kuolla

tai laihtua ja kuolla.

Ja mä kuolen mielummin laihana.

I'm a mess, gotta get out now

Kuuntelen samaa kappaletta uudestaan ja uudestaan, varmaan jo kolmatta päivää peräkkäin. En edes huomaa sitä, sillä yksi hetki kestää niin kauan, etten ole varma soiko kyseinen kappale ensimmäistä vai kymmenettä kertaa. Ajantaju on hämärtynyt. Päivät menee sekaisin. Mulla voisi olla vaikeuksia muistaa mitkä asiat olen jo tehnyt, jos tekisin ylipäätään yhtään mitään. Mä olen tehoton ja turha yhteiskunnalle. Tänään kyllä yllätin itsenikin käymällä työhaastattelussa. Mutta sitten päädyin kysymään itseltäni, että

miks ihmeessä edes menin sinne? Siinä istuesssni haastattelijan edessä kaikki oli ihan fine. Sitten sain kuulla, mitä työ sisältää ja mitä multa vaadittaisiin. Enhän mä pystyisi siihen. Ahdistus kasvoi möykyksi kurkussani ja lähtiessäni haastattelusta olin jo aivan varma, etten ottaisi työtä vastaan jos sitä mulle tarjottaisiin. En mä halua mennä töihin. Mä haluan jäädä kotiin, omaan sänkyyn vällyjen väliin potemaan paskaa elämää. Se sopii mulle. Tiedän aina, mitä päivä tuo tullessaan ja toivon sen olevan nopeasti ohi.

Iltapäivällä istuin sohvalla katse tiiviisti televisiossa. Kuitenkin mun ajatukset keskittyi ihan johonkin muuhun kuin siihen ohjelmaan. Kävin mielessäni läpi yhtä lausetta vaikka kuinka pitkään. Mahassa tuntui ihanan tyhjä tunne koko päivän syömättömyydestä ja päässäni pyöri vain, että en saa syödä. En saa. Sitten ovi kävi. Äiti tuli kotiin, voi helevtti. Vähän ajan päästä keittiöstä kantautui ruoan haju ja äiti ilmoitti, että pitäis tulla syömään. Kirosin mielessäni koko maailman helvetin pimeimpään kolkkaan, miks aina mulle käy näin? Ei auttanut muuta, kuin hakea ruokaa. Pienen annoksen jälkeen se nälkä vasta iskikin. Nyt sitten vituttikin. Ei mun aikaisemmin edes tehnyt mieli syödä ja nyt jouduin taistelemaan yhtä maailman pahinta tunnetta vastaan. Kävelin levottomana taloa ympäri ja yritin keksiä itelleni tekemistä, jotta saisin muuta ajateltavaa. Onnistuin, kun lähdin tallille, mutta illalla tulin kotiin ja söin. Saatanan läski. Huomenna en varmana syö.

Still alive

Oon taas ollut aika pitkään hiljaa. Haluaisin niin kirjoittaa kaikesta, mutta tuntuu etten omaa sitä taitoa enää. En saa mitään ajatuksia tekstin muotoon. Kuinka voin kirjoittaa siitä, mitä tunnen, kun en itsekään tiedä mitä tunteita nämä ovat. Ja kun usein musta tuntuu, etten tunne oikein yhtään mitään. Ei millään ole oikein mitään väliä, ainoa asia, josta välitän, on se miten haluaisin olla aina vain laihempi. Vielä vähän. Ja sen jälkeen ehkä vielä ihan vähän. Tätä jatkuu loputtomiin.

Tuntuu, että mä oon tyhjä sisältä. Kuollut. En tunne mitään, mikään ei liikuta mua. Mä vaan keskityn syömättömyyteen ja urheilemiseen. Mä oon jättänyt kaiken sokerin pois mun ruokavaliosta. Ja oikeestaan aika paljon kaikkea muutakin. Tai no, lupasin itselleni yhden päivän, korkeintaan viikon välein, jolloin saan syödä mitä huvittaa. Se päivä olis ollut jo eilen, mutta yllättäen en siltikään syönyt kovin paljoa mitään. Tänään sama juttu, söin vähän ja kävin kaksi kertaa lenkillä sen toivossa, että paino olisi huomenaamulla taas vähemmän. Mun ei edes tee mieli syödä mitään. Varsinkin kaikki makea ja rasvainen on äärimmäisen ällöttävää. Kyllä välillä heikottaa, on huono olo ja kädet tärisee, mutta ei se mua oikeestaan haittaa. Jos totta puhutaan, niin mä taidan nauttia tästä itseni kiduttamisesta. Sairasta.

En saa itsestäni tämän enempää ulos tänään, enkä nytkään kovin syvällisesti osannut kirjoittaa. Mutta yritän taas jossain vaiheessa ilmoitella itsestäni jotain, ja nytkin halusin vain kertoa että olen vielä toistaiseksi hengissä. Kiitos, ettette ole kadonneet vaikka oonkin ollut tosi hiljainen.