I don't blame anyone, I did this to myself...

Kirjoitin tänään neljän sivun esseen siitä, että pitääkö sanonta

"Aika parantaa sen, mihin järki ei pysty" paikkansa. Vaikka kuinka haluaisin uskoa sen todenmukaisuuteen, en vaan pysty. Mulla ei ole mitään henkilökohtasta kokemusta siitä, että kyseisessä sanonnassa olisi jotain perää. Ja niin kuin paperillekin kirjoitin, ajan kuluminen antaa ehkä mahdollisuuden oppia hyväksymään jonkin asian, mutta aika itsessään ei auta yhtään mitään.

 

Ei ole mahdollista päästä eteenpäin, jos ei pysty päästämään menneestä irti.

Mä vaan roikun menneessä. Takerrun ihmisiin, joiden ei selvästikään ole tarkoitus kuulua mun elämään. En osaa päästää irti. Kiinni pitäminen sattuu ja ajatus luopumisesta sattuu. En tiedä mitä tehdä, sillä tuntuu, että jokainen vaihtoehto vain tuottaa tuskaa. En tiedä, onko luopuminen edes mahdollsita, sillä takerrun muihin ajatuksissani, en niinkän tekojen tai minkään muun asian kautta.

Luopuminen siis tarkoittaisi mielenrauhan saamista ajatusten tasolla ja

epäilen sen olevan mahdotonta. Haluaisin niin unohtaa ja olla tuntematta tätä jokapäiväistä siitä aiheutuvaa henkistä ahdistusta, jos vain tietäisin miten se onnistuu...

 

 

 

Tuntuu, että tukehdun pään sisällä velloviin ajatuksiin. En saa ratkaistua edes pientä solmua

ja pian huomaan sen vain kasvavan ja olevan pian mahdoton aukaista. Usein en edes tiedä,

mitä tunnetta oikeasti tunnenkaan ja mitä ajattelen mistäkin asiasta. Välillä tuntuu, että muille ilmaisemat mielipiteeni eivät edes ole omiani. En oikeastaan enää tiedä, kuka mä todella olen.

Mistä tuun ja minne meen? Mä taidan olla niin hukassa, etten edes tajua kadottaneeni itseni..