Everybody hurts someday

Sitä sanotaan, että aika parantaa haavat. Tuntuu mahdottomalta uskoa siihen. Ei se ole totta.

Kipu saattaa hieman helpottaa ajan kuluessa, mutta siihenkin tarvitaan oikeasti todella paljon aikaa. Aina sekään ei auta. On asioita, jotka eivät milloinkaan muutu paremmiksi.

Esimerkiksi läheisen ihmisen menettäminen. Tapahtuu se sitten kuoleman takia, tai vain siksi ettei toinen osapuoli halua olla enää tekemisissä. Ikävä on alussa aivan sietämätöntä. Ajan myötä tulee hetkiä, jolloin tuntuu hieman paremmalta. Mutta mikään aika ei poista sitä tunnetta.

Pitkänkin ajan jälkeen edelleen huomaa välittävänsä. Ajattelevansa päivittäin.

Tärkeän ihmisen unohtaminen on kuin yrittäisi muistaa jonkun, jota ei ole koskaan tavannut.

 

 

 

Mä olen kyllästynyt tähän maailmaan. Teen mitä huvittaa, en jaksa enää välittää. Mä muutan tyylini ja asenteeni niin, ettei mua enää edes tunnisteta. Mä haluan olla erilainen. Jos nyt on pakko olla ollenkaan. Kaiken vain aina pilaa se yksi ja sama asia. Oon niin helvetin läski. Mun laihduttamisyritykset ei toimi. Pitäis tehdä elämäntapamuutos. Syödä terveellisemmin ja paljonpaljon vähemmän. Mitään terveellistä tapaa laihduttaa en vieläkään omaksu, mutta jotain on tehtävä.

 



 

Sitä sanotaan, mennyttä ei takaisin voi saada eikä tulevaa kannata jäädä oottamaan.

Mutta luodin kestävää sydäntä ei oo vielä keksittykään...



A little bit grazy ?

Anteeksi kun ei ole kuulunut.

Mä vain paisun ja näytän muihin verrattuna sairaalloisen ylipainoselta.

Syön liikaa, enkä liiku tarpeeksi.

 

Sisko näki tänään arvet mun kädessä ja möläytti siitä tietysti äitin kuullen.

Se laukas mussa jonkun ihme kohtsuksen.

En yleensä oo mikään kovin väkivaltanen tyyppi, vaikka joskus jotain pientä on ollutkin.

Mutta nyt mä löin mun siskoa.

Ihan kunnolla, niin että omaan käteenkin sattu.

Eikä mua edes kovin paljoa kaduta.

Mä taidan oikeesti olla mielenvikanen.

 



Ei loppua näy

Tän päivän saldo:

Yksi lihapulla, vähän spagettia ja puolikas sämpylä.

Hieman alle 300kcal.

 

Lisäks puolen tunnin lenkki ja melkein puoli tuntia sulkkista.

Liikunnan määrä ei paljon päätä huimaa. Huoh

Olen pelkkä laiskimus.

 

Tää menee koko ajan vaan pahemmaks.

300kcal tuntuu ihan helvetin suurelta määrältä, vaikka tiedän ettei se ole.

Kuitenkin Ana kuiskii koko ajan mun korvaan, ettei saisi syödä niin paljoa.

Musta tuntuu, että petän sen luottamuksen koko ajan.

Päivä olisi onnistunut vain, jos en söisi yhtään mitään.

 

 

 



I will make it burn !

Koin aamulla järkytyksen, kun astuin vaa'alle.

Miten voin olla taas painaa näin paljon?

Pidän pienen tauon tossa punnitsemisessa.

Masennun vaan lisää, jos joka päivä joudun kohtaan ton hirvittämän suuren numeron joka kummittelee siinä vaa'an näytöllä.

Mutta paino saa nyt luvan alkaa tippumaan.

Siltä ei paljon enää kysellä, että mitä se haluaa.

Se numero haluaa vaan pilata mun elämän ja siinä se on onnistunutkin.

 

 

 

Tänään kaloreita on kertynyt 445kcal.

Enemmän kuin oli tarkoitus.

Ehkä kuitenkin juoksulenkki ja se, etten syö enää muuta, minimoi syntyvän vahingon.

 

Mä oon nyt ihan oikeesti päättäny tsempata.

Vihaan itseeni niin paljon ettei mitään rajaa.

Mä suoranaisesti ällötän itseäni.

 

Vihaan ruokaa.

Haluan olla kokonaan syömättä.

Mä en enää halua tunkee itseeni sitä paskaa.

 

 

 

 

Mä en nää ympärilläni enää mitään muuta kuin sitä, miten ihmiset vaan syö ja lihoo.

Syömättömyys on mun elämän keskipiste.

Mä aina odotan sitä hetkee kun pitäis syödä ja voin olla kokonaan syömättä.

 

Ja mä odotan, että musta tulee pieni.

Kun ihmiset alka kunnolla huomata, että oon laihtunu.

On mulle nytkin sanottu siitä, mutta mä en ainakaan nää mitään eroo entiseen.

Päinvastoin, musta tuntuu että oon vaan paisunu isommaks.

Mutta haluan olla niin pieni, että ihmiset oikeen kauhistelee sitä miten laiha oon.

Miten kaikki vaatteet on mulle isoja.

Mikään ei oo parempaa kuin huomata, että ennen sopivan kokoiset tai pienet vaatteet on nyt isoja.

 

 

 



Unohda eilinen

En tiedä mistä kirjottaisin, mutta silti tuntuu että jostain pitää.

Siks mä ajattelin tehdä kerrankin edes hieman postiviisemman postauksen.

Hieman thinspoa, asioita joita haluan tehdä ja millainen haluaisin olla.

 

Mitä haluaisin tehdä:

Maailmassa, jossa haluaisin elää...

 

 

 

 

 

 

 

Mikään ei tsemppaa yhtä paljon kuin sen kuvitteleminen, millainen haluaisi olla ja miltä haluaisi näyttää. Tai no ehkä itsensä peilistä näkeminen tsemppaa yhtä paljon..

 

 

 

 

 

 

Huomisesta tulee hyvä, tunnen sen.

Minimaalisesti ruokaa ja maksimaalisesti liikuntaa.

Ja periksi ei anneta !

This isn't a story about forgiveness

Kosto voi joskus olla paras vaihtoehto.

Laittaa kaikki ne ihmiset kärsimään, joiden vuoksi on itse kärsinyt.

Siinä vaiheessa ei tunteille ole sijaa.

Joskus sama ihminen, joka saa nauramaan, on myös kyynelten syy.

Mutta on vain pakko ajatella itseensä.

Jos joku satuttaa, ei saa näyttää miten paljon kärsii.

Pitää esittää vahvaa.

Paras kosto on näyttää miten hyvin pärjää, ilman muita.

 

 

 

 

 

 

 

Mä haluan näyttää muille, että ne olis mulle yhden tekeviä.

Vain muutamalla ihmisellä on väliä, eikä niillekään saa näyttää sitä liikaa.

Mä en enää halua, että ihmiset pitää mua heikkona.

Se on ihan helvetin sama, vaikka muhun sattuis.

Mä oon kuollu sisältä ja siltä mun pitää myös näyttää ulos päin.

Se on mun linja tästä lähtien.

 

 

Mä keskityn vaan laihduttamiseen.

Kaikki muu tapahtuu automaattisesti.

Toimin kuin robotti.

Robotti, joka ei tunne mitään.



100 lukijaa !

Kiitos ihanant rakkaat !

Teitä on jo noin paljon, vaikka en uskonut, että mun surkea elämä vois kiinnostaa ketään.

Tän kunniaks teen jonkin erikoispostauksen ja lupaan, että heinäkuun viimeisenä päivänä saatte musta kuvan!

Meni miten meni, niin kuva ilmestyy, sen lupaan.

Saan siitä ehkä kaiken lisäks vielä lisää motivaatioo.

Mikäs sen parempaa!

 

Mutta nyt siis ideoita erikoispostaukseen?

Saatte ihan vapaasti ehdottaa mitä vaan, mutta ei sellasta mistä mun oikea henkilöllisyys voisi paljastua.

Teen parhaista ideoista äänestyksen ja niistä eniten ääniä saaneen toteutan!

Nyt, areena on teidän rakkaani, käyttäkää luovuuttanne! :)

 

 



There's nothing u can do to stop me !

Tänään hieman paremmalla mielellä kuin eilen.
Kuitenkin: Even when I'm happy, I'm just really sad.



Eilisestä -400g !
Nyt oon päässy hyvään vauhtiin
ja uskon oikeesti pystyväni tähän.
Musta voi tulla pieni ja laiha.

I really can be that girl,

Hymn to sea

Olisi niin paljon asiaa, mutta samalla en tiedä mitä kirjottaa. Kuuntelen Titanic-musiikkia ja mietin niitä kaikkia ihmisiä, jotka hukku silloin kun se laiva upposi. Samalla mietin omaa kuolemaani. Ne kaikki ihmiset siellä kuoli tahtomattaan, hukkui mereen. Kuvittelen oman hukkumisen ja se kuulostaa kauniilta. Kadota mereen, josta kukaan ei koskaan tulsi mua löytämään. Saada ikuinen rauha. Miten se olisikaan ihanaa. Kuulin tarinan, miten joskus eräs ihminen katosi laivalla. Luultavasti putosi kannelta. Sitä ei koskaan löydetty. Kukaan ei tiedä, mitä oikeasti tapahtui. Se on jotenkin lumoavaa, että on olemassa asioita, joita ei voi selvittää. Kukaan ei voi olla varma mistään. Jos munkin kuolemasta tulisi mysteeri, saisin pitää sen kokonaan itselläni. Ilman, että kukaan koskaan saisi tietää totuutta.

Kuolema ei välttämättä ole nopea, mutta on ohi aikanaan. Kyllä hetken kestää mitä vaan. Kun tietää, että kohta ei tunne enää mitään. Se on sen arvoista. Ei kuolleet voi surea kuolemaansa jälkeen päin. Ei sillä ole silloin enää mitään merkitystä. Ainoastaan läheiset jää jälkeen. Vain ulkopuoliset kärsii. Se on hinta siitä, että saa ikuisen rauhan. Mutta onko sen hinnan valmis maksamaan?

 

 

 

Mä olen ihan sekaisin. En tiedä mitä haluan tai mitä mun pitäisi tehdä. Toisaalta en jaksa tehdä yhtään mitään, mutta teen koska yritän saada ajatukset pois tästä kaikesta. Se vaan ei onnistu. Ei tää tunne katoa koskaan. Kuristaa, eikä hellitä hetkeksikään. En kuitenkaan voi jäädä paikoilleen. Mä en voi näyttää muille, miten rikki oon. Mitä väliä vaikka itken itseni uneen iltaisin? Tai että haluan paeta? Haluan kuolla, mutta en voi kertoa sitä kenellekään. En voi antaa sitä taakkaa muille. Ei ole mitään ahdistavampaa, kuin se, että joku tärkeä ihminen aikoo tappaa itsensä. Kun ei voi tehdä mitään auttaakseen. Tiedän, koska olen sen monesti kokenut. Oma kuolema  kuulostaa oikealta, mutta ei sitä halua muiden tekevän. On vain pysttävä hiljaa ja tehdä se mikä on tehtävä.

 

 

Onko helpompaa päästää irti tärkeästä ihmisestä, jos saa sen ihmisen vihaamaan mua? Kuvittelisi, että on. Vaikka sekin sattuu helvetisti. Mutta mieluummin se, kuin tämä ikuinen odotus ja ikävöiminen. Mutta miten saada se viha aikaiseksi, jos ei ole missään yhteydessä tän ihmisen kanssa?

Rakkaus ja välittäminen satuttaa. Haluan vain saada itseni tunnottomaksi. En halua tuntea yhtään mitään, koska kaikki mitä tunnen, sattuu. Mua sattuu kaikkialle, koko ajan.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, haluaisin apua. Samalla en kuitenkaan halua, koska en halua elää. Mutta haluan, että joku veis tän kivun pois. Helpottais mun oloo, mutta se pahenee vaan. Enkä pysty hakemaan apua. En pysty, vaikka haluaisinkin. En tiedä yhtään mitä tehdä. Ja se ahdistaa...

 



Just close your eyes...

Kolme viimeistä päivää on ollu pelkkää syömistä.

Oli pakko.

Tuntuu niin sanoinkuvaamattoman pahalta.

Voisin kuristaa itseni tästä hyvästä.

Toivottavasti mun ei enää koskaan tarvitse syödä näin paljoa!

 

Eilen illalla laivalla vietin aikaa kannella auringonlaskun aikaan.

Tuntui, että se oli ainoa paikka, missä halusin olla.

Ympärillä vain meri, joka houkutteli sisäänsä.

Olisi tehnyt mieli hypätä aaltoihin ja antaa virran kuljettaa.

Ilman mitään määränpäätä.

Ja lopulta vain vajota pohjaan.

 

 

Koko reissu oli ahdistava.

Ei mulla oikeasti ollut hauskaa, vaikka yritinkin esittää, että olisi ollut.

Ympärillä oli liikaa ihmisiä.

Olisin halunnut olla yksin ja muuttua näkymättömäksi.

 

Olo vielä paheni, kun päästiin kotiin.

Aivan kuin koko ajan olisi jokin pala kurkussa.

Saatan ruveta itkemään millä hetkellä hyvänsä.

Tuntuu, etten jaksa olla olemassa.

Oon liian väsynyt tähän kaikkeen..

 

 

 

Yeah, I wanna believe you but I can't

Nyt tulee muutaman päivän postaustauko.

Lähdetään laivalle.

Siellä syödään.

Hyi helvetti.

En pysty ajatteleen muuta kuin, että mun on pakko syödä.

Ihan pakko.

Ei oo muuta mahdollisuutta.

 

 

Mutta sen jälkeen alkaa 40 päivän dieetti.

Paino saa luvan tippua, ja kunnolla!

Mä oon luvannu itselleni, että tälle kertaa mun ei tarvitse pettyä.

 

 

Pää on ihan tyhjä.

Ahdistaa vain kaikki tuleva syöminen.

Ja muukin...

 

Eilen kisoissa tajusin, kuinka paljon oon kaivannu ratsastusta.

Kuinka iso osa se on mua.

Se on ainut mitä mä edes osaan.

Se on mun elämä.

En mä osaa olla ilman sitä.

Ei mun elämässä ole muuten mitään järkeä.

En tiedä onko silloinkaan, mutta ainakin on jotain, johon keskittyä.

 

 

 



Hurja painonpudotus luvassa!

Ja taas huono päivä.
Huomenna en kyllä enää alistu siihen!

Huomenna on kisat, joten ihan satavarmasti
mut pakotetaan aamulla syömään, mutta hyvällä
säkällä pystyn pysyyn helposti alle 400kcal.
Ja kulutan myös paljon päivän aikana.

Katsoin tänään hetken telkkarista Hurjaa painonpudotusta
ja ei jumalauta miten siitä sai uutta motivaatioo!

Mä en todellakaan halua tulla semmoseks läskiks!
Sen tavote oli pudottaa kolmessa kuukaudessa 40kg.
Mä en ihan niin paljoo pysty laihdutatan, mutta ehkä puolet?
Sillon painaisin n. 40kg.
Ei kai se ole liian vähän?
No ei todellakaan!

Jos laihtuisin puoli kiloo päivässä, niin

siihen menis n. 40 päivää.

Siis alle kaks kuukautta!

Olisin kesän lopussa laiha!

Don't give up now !

Päivä on mennyt ihan päin persettä.

Totaalisen epäonnistunut fiilis..

Mä rankaisen itseäni tästä vielä jotenkin, mä lupaan !

Ja alotan pienellä muistutuksella:

 

 

 

 

 

 

Ja nyt te kaikki, joiden päivä on mennyt syömisten takia huonosti.

Katsokaa noita kuvia tarkkaan.

Nyt ei saa luovuttaa!

Tää on kaiken sen arvosta, kun sitten yhtenä päivänä näkee peilistä sen mistä on aina unelmoinut!

Tuskalla on merkitystä.

Ilman sitä ei synny tuloksia.

Edistystä ei tapahdu, eikä läskit katoa jos jatkaa syömistä.

Jos se olisi helppoa, kaikki olisivat laihoja!

 



Alone

Promise is a big word. It either makes something or it breaks everything.

Sad Beautiful Tragic

Istuin puoli yötä ikkunan ääressä ja tuijotin ulos.

Viiltelinkin, mutta terä oli tylsistynyt liikaa.

En sanut viilettyä tarpeeksi syvälle vaikka kuinka painoin.

Epäonnistuin siinäkin...

 

 

Tänään yritin käyttäytyä kuten normaalit ihmiset ja menin rannalle.

Katselin lapsia, jotka leikki vedessä ja vanhempia rannalla.

Toivoin niin, että olisin saanut taas olla lapsi, vedessä muiden kanssa...

Elämä oli silloin paljon helpompaa.

Sillä oli jokin merkitys.

 

Sitten se taas iski päälle.

Ahdistus.

Tunsin itseni läskiksi ja kelvottamaksi.

Ympärillä oli liikaa ihmisiä ja tuntui kuin kaikki oliis tuijottanut just mua.

Vaikka ei tietenkään tuijottanut.

Ei kukaan edes oikeasti kiinnittänyt muhun mitään huomiota.

Mutta siltä se tuntui...

Mä olen alkanut pelkäämään ihmisten seuraa.

Haluan vain olla yksin.

Haluan piiloutua, kunnes oon laiha.

Unohtaa kaiken ja vain nukkua...

 

 

 

Oon ehkä maailman läskein ja syöpöin ihminen.

Tänään söin 563kcal, vaikka niin piti pysyä alle 400kcal.

Tän viikon aikana on kyllä paino tippunu kilon, mutta tätä menoo se tulee takasinki.

Nyt on maha kipee, kun söin liikaa.

Tottakai se kostautuu, muutenkin kuin lihomisella.

En kuitenkaan lannistu yhdestä päivästä.

Huomenna taas pysyn 400kcal alapuolella ja urheilen myös enemmän.