Do you know what I got for christmas? Fat. I got fat.

Mä vihaan joulua. Vihaan ruokaa ja syömistä. Vihaan sitä, kun koko perhe on kotona. Vihaan, kun puhutaan ruoasta ja kysytään, olenko mä syönyt. Vittu mä vihaan kaikkea. Vittu saatana.

Mua on vituttanut ja masentanut koko joulun. Kaikki menee muutenkin taas päin helvettiä ja sen lisäks oon syönyt joka päivä liikaa. Välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta silti aina ihan liikaa. Paino on noussut, suurimmaks osaks varmasti nesteitä, mutta se vituttaa silti ja tekis mieli vaan huutaa ja paiskoa tavaroita. Mutta enhän mä tietenkään niin tee, koska sillon ihmeteltäisiin että mikä mua vaivaa, enkä mä voi kertoa kenellekään syytä siihen. Paiskon siis asioita ainoastaan pääni sisällä.

Nyt se syöminen kuitenkin loppuu ja läskin liikuttaminen alkaa.

Hetken on vielä vaikeaa olla kokonaan syömättä, kun osa perheestä on lomalla, mutta pikkuhiljaa voin taas palata normaaliin rytmiin. Tavoite on siis olla syömättä niin paljon kuin mahdollista ja liikkua. Oon päättänyt käydä vähintään  viisi kertaa viikossa lenkillä ainakin niin kauan kun vaan millään jaksan ja kykenen. Kyllä se tiedetään, että energia loppuu jossain vaiheessa, mutta onhan mulla sitä paljon säästössä heh.

Christmas, it's all about eating...

Eilen mä melkein väänsin itkua vaa'alla käynnin jälkeen. Pitkään aikaan en oo itkenyt, mutta eilen ei ollut kyllä kaukana. Viikonlopun aikana paino noussut 1,3kg. Järkyttävää! Mua vitutti niin maan perkeleesti, eikä asiaa parantanut isän tekemä aamiainen, joka oli pakko syödä. Mutta mielummin mä syön, kuin jään taas kiinni. Sitä en todellakaan halua.Yksi syömiskerta ei pilaa kaikkea, mutta tän kaiken paljastuminen todellakin pilaisi. Muutenkin mun laihtumisen ilmeisesti huomaa, ainakin jonkin verran, kun siitä on jotkut ihmiset maininnut. Sitä on vaan niin vaikee peitellä...

Tää aamuna sain onneksi huokaista helpotuksesta, kun paino oli jo kilon alempana eilisestä. Ja tänään oonkin syönyt vaan 250kcal ja tuskin tuun enää syömäänkään. Yksi mun omista säännöistäni kieltää syömästä ilta kuuden ja aamu yhdeksän välissä, joten ei tässä muutenkaan olisi enää paljoa aikaa syödä mitään. Vihdoin alkaa olla normaalimpi olo kaiken sen viikonlopun syömisen jälkeen. Huhhuh.

Huomenna on jouluaatto. En oo koskaan ollut erityisesti mikään jouluihminen ja nykyään vihaan joulussa sitä, miten kaikki vaan syö, syö, syö ja ahtaa itsensä täyteen. Koko joulu pyörii vaan ruoan ympärillä. Mulle se ei ole enää mikään syy syödä, vaikka kaikki  sitä ruokaa tyrkyttääkin. 

Ei kiitos, mä en halua.

Mä en tiedä taas miten kirjottaisin siitä, mitä muuta mun päässä liikkuu laihduttamisen lisäksi. Jos siellä siis liikkuu muuta? Mutta joko mä en oikeasti tunne mitään tai sitten mua vaan vituttaa niin yltiömäisesti, että se turruttaa kaikki mun tunteet. Kaikki on vaan tavallaan niin tyhjää ja merkityksetöntä, etten tiedä pitäiskö nauraa vai itkee. Ainiin, eihän sekään enää onnistu....vittu... En vaan osaa enää sanoa, että mikä on tärkeetä ja mikä vähemmän tärkeetä. Jos kaikki on ihan sama, niin onko mikään sillon tärkeetä? Mä en tiedä ja siksi mä keksityn vaan laihdutttamiseen. Mä sulkeudun tähän omaan pieneen maailmaan ja pysyn siellä luultavasti niin kauan kunnes kuolen.

P.S. Vielä on reilu viikko aikaa laittaa kysymyksiä tulevaan ksymyspostaukseen!

Fat weekend...

Mä olen nyt ehkä jo selvinyt meidän bailureissusta. Tain no, krapula on oikeastaan jo kadonnut, mutta muuten mulla kyllä menee pikkasen kauemmin tästä viikonlopusta selviämiseen. Arvatenkin se oli ihan jäätävä kaloripommi. Pelkästään jo juomista tulee vitusti kaloreita, mutta se että meen vielä syömäänkin niiden päälle. Ei pitäis juoda ollenkaan, kun sitten ei ikinä tajua olla syömättä tai viimestään seuraavana aamuna on pakko saada ruokaa. Vituttaa. Paino on varmasti pilvissä huomisaamuna ja sitten vituttaa vielä enemmän. Vituttaa ku pientä oravaa.

Oli mulla kyllä ihan hauskaakin, vaikka epäilytti aluksi. Eihän sitä kauaa kestänyt, mutta hetken oli sellanen fiilis, että kaikki on ihan sama ja mikään ei haittaa. Sitten alkokin jo vituttaa ne muut ihmiset siellä.

Mulla tuli maha tosi kipeeks syömisestä, ei varmaan ollut taas tottunut sillä lailla saamaan ruokaa. Vieläkin ällöttää niin paljon, että huomenna taitaa olla paaston paikka. Jouluaattona paasto on silkka mahdottomuus, mutta saatan ehkä selvitä kahdella syöntikerralla. Mitään suklaata yms herkkuja en aio todellakaan syödä. Ikinä.

Can you please close your eyes?

Vituttaa, kun paino ei oo pudonnut nyt kahden päivän aikana yhtään. Toissapäivänä söin ihan liikaa, melkein 600kcal ja se oli ihan ymmärrettävää, ettei paino silloin pudonnut. Itse asiassa pelkäsin niin, että se olisi noussut, onneksi ei. Eilen söin kuitenkin vaan vajaat 400kcal, eikä paino siltikään mennyt grammaakaan alaspäin. Ja mä vielä kävelin koko illan ostoskeskuksessa, niin että joka paikkaa särki. Vittu. Vaikka onhan se paino nyt alempana, kun pitkään aikaan, mutta silti mä olisin halunnut nähdä jotain tulosta taas.

Mä näin yöllä unta siitä, että tänä aamuna kävin vaa'alla ja olin lihonut monen monta kiloa, vaikken edes syönyt paljoa. Mua itketti siinä unessa niin helvetisti ja halusin kuolla siihen paikkaan (koskapa en). Sitten herätessä mua ahdisti ihan sairaasti, enkä ensin tajunnut, että miks. Ja mä tunsin itseni norsuks, vaikken mä nyt oikeasti ollut lihonut, mutta se oli joku ihme henkinen juttu, koska hetken mä luulin sen oikeasti tapahtuneen.

Olisin halunnut tänäänkin olla iltaan asti syömättä, mutta viikonloppuisin se on vaan niin vaikeeta. "Söitiskö sä nyt jotain..?" 

"En mä pysty syömään heti kun oon herränny, syön hetken päästä.."

Söin sitten kuitenkin yhden mini-karjalanpiirkan, ettei kukaan vaan epäilis mitään. Myöhemmin mä sitten sovittelin jotain vaatteita ja sain äidiltä kommentin, että "miten sä oot taas noin laihtunut?" Mä vaan esitin huvittunutta ja sanoin, että nää housut on vaan niin kireet, että näytän laihemmalta. Vittu mikä hätävalhe. Pakko varmaan vaan käyttää entistä enemmän löysiä vaatteita tai keksiä joku syy sille, miksi mä laihdun...

Tänään lähdetään kaverin kanssa viihteelle ja mua oikeestaan nyt jo ahdistaa se kaikki kalorimäärä, mikä alkoholista tulee. Eikä mulla kyllä varmaan tule edes olemaan kivaa, mutta lähdenpähän nyt kuitenkin. Jos joku mut vaikka sattumalta tappais siellä Helsingin yöelämässä...

Same shit, different day

Mun unirytmi on taas ihan sekaisin. Haluaisin nukahtaa iltaisin aikasemmin, koska mä niin vihaan iltoja. Ne on aina kaikkein pahimpia. Mä aina ajattelen silloin liikaa. Ajattelen asioita, joita mun ei pitäisi ajatella. Munhan olisi pitänyt jo päästä niiden asioiden yli. Mutta mä en ole. Ja sitten mä haluaisin itkeä. Enkä mä pysty. Ja sitten mä haluaisin jakaa ne asiat jonkun kanssa. Enkä mä pysty siihenkään. Sitten mä päätän, etten haluakaan kerto niitä kenellekään. On helpompi ajatelle etten halua, kuin että haluaisin mutten pysty. Ja sama toistuu joka ilta.

Aamulla taas väsyttää niiin paljon, etten jaksa nousta. Ei huvita. Minkä takia mä nousisin? Ai, etttä voisin elää koko päivän, alusta loppuun? No, en mä halua. Taas yksi, muka uusi päivä, mutta yhtä perseestä kuin kaikki edellisetkin. Mua vaan väsyttää niin paljon. En vaan jaksa millään, en mitään. Antaisin mitä vaan, että voisin unohtaa kaiken. Mä en haluaisi enää ajatella tai ikävöidä ketään. Jos mä en muistaisi ketään, ehkä mä voisin vihdoin päättää kaiken. Jättää tän paskan taakseni.

Eilen mä söin vähän päälle 300kcal ja tänään aika lailla saman verran. Kävin lenkillä ja ratsastamassa, joten kulutin tänään myös kaiken mitä söin. Paino eilisestä -600g. 

Mä en näköjään pysty kirjoittamaan laihduttamisesta samalla tavalla kun ennen. Mun päässä se kaikki kuulostaa niin täydelliseltä ja hyvältä idealta, mutta jos kirjotan sen ylös, se kuulostaa sairaalta. Ja mä haluan pitää sen sellaisena täydellisenä ajatuksena, kun se mun päässä on. En mä ehkä haluakaan jakaa sitä enää muiden kanssa. Ehkä mä haluan nauttia yksin itseni tappamisesta.

Uutisia ja asiaa tulevasta kysymyspostauksesta!

Mä oon nyt miettinyt uudelleen näitä mun blogijärjestelyjä. En ehkä jaksakaan kirjoittaa kahta blogia, vaan haluan keskittyä vain yhteen. Perustin tän salaisen laihdutsblogin sen takia, etten halunnut yllyttää ketään samaan, mutta nyt tässä muiden blogeja selanneena tajusin, että aina löytää laihduttamiseen kannustavia blogeja jos haluaa. Joten miksi mä yrittäisin suojella ketään, kun kaiken sen tiedon löytää kuitenkin niin helposti? Mä en aio kannustaa ketään laihduttamiseen, en jakele neuvoja, mutta aion kertoa rehellisesti mun ajatuksista. Ja jos haluan potea läskivitutusta täällä blogissa, niin sitten mä teen niin. Samalla toivon kuitenkin, ettei kukaan ota musta mallia.

En aio pitää perinteistä ruokapäiväkirjaa, mutta pääosin varmaan merkitsen päivän kalorit ylös jne jne. En oo asettanut itselleni mitään painotavotetta, vaan jatkan niin kauan kunnes olen tyytyväinen tai kuollut. Mä en vielä paljasta mun tän hetkistä painoa (salaista blogia lukeneet tosin tietää), vaan ajattelin saada nyt parin viikon aikana mahdollisimman paljon pois ja 1. päivä tammikuuta 2015 julkistan painon ja ehkä jopa kuvan itsestäni. Kävin juuri tsekkaamassa tänne postaamani kuvan itsestäni ja oikeesti kauhistuin. Mä olen vieläkin läski, mutta en sentään NIIN läski! Se oli jotain niin ällöttävää.

Samaten ajattelin toteuttaa taas kysymyspostauksen, sillä blogi täyttää tammikuussa kaksi vuotta! Vaikee tajuta, että oon jo niin kauan tänne kirjoitellut. Enkä mä ole oikeastaan muuttunut miksikään. Ehkä hieman aikuistunut, mutta edelleen ajattelen itsestäni samoin kuin sillon, kun tän blogin aloitin. Ensimmäiseen postaukseen kirjoitin "Haluan olla pieni, pienempi, pieni ja lopulta olematon. Mä haluan kuolla pois. Vihaan itteeni!" ja se pitää edelleen paikkansa.

Joten tän vuoden loppuun teillä on aikaa kysyä multa mitä tahansa. Edelleen samoilla säännöillä mennään, en vastaa kysymyksiin, jotka paljastavat mun oikean henkilöllisyyden. Muuten saatte kysyä ihan mitä vain! Lupaan vastata kaikkiin sääntöjen mukaisiin kysymyksiin ja voitte kysyä ihan miten monta kysymystä tahansa. Laittaessanne kysymyksiä, mainitkaa kysymysten olevan juuri tähän kysymyspostaukseen, jätän ne kommentit julkaisematta, joten voitte siis laittaa kysymyksiä minkä postauksen yhteydessä tahansa! 

Antakaa mulle tekemistä ja pommittakaa mua kysymyksillä! :)

It's all bullshit

Mistä ihmiset yleensä haaveilee? Onnellisuudesta, rikkauksista ja upeista mahdollisuuksista?

Mistä mä haaveilen? Laihuudesta ja kuolemasta? Niistä, mutta entä muusta? 

Mä en keksi mitään muuta. Mitä mä haluan elämältä? No en mitään.

Mä en tiedä sairastanko mä masennusta. Niin mulle on sanottu, mutta varsinaista diagnoosia en oo koskaan saanut. Mä en varmaan koskaan suostunut käymään niissä hoidoissa tarpeeksi kauaa. Mä lopetin aina heti. Ei se koskaan tuntunut oikealta. En mä halunnut, enkä edelleenkään halua, tuhlata muiden aikaan, kun en edes halua parantua. Enkä mä tiedä onko mussa mitään, mistä parantua?

Olis ollut ehkä helpompaa, jos olis ollut joku diagnoosi. Nyt mä olen elänyt ehkä vähän sellaisessa epävarmuudessa, jotenkin. Että mikä mä oikein olen? Sairas vai terve? Toisaalta, kun mulla ei ole mitään virallista merkintää pääviasta, mä voin kieltää koko asian. Tai vaan unohtaa sen ja ajatella, että tälläinen mä nyt vain olen. Turhake yhteiskunnalle, jota ei selvästi ole tarkoitettu elämään. Ja että kaikki nää ajatukset ja tunteet (mitä ainakin joskus tunsin) on ihan normaaleita asioita. Ja sitä ne mulle on. Normaalia, jokapäiväistä elämää.

Mä en koskaan halunnut kasvaa aikuiseksi. Haluaisin pysyä aina lapsena, jonka ei tarvitse huolehtia mistään. Silloin kaikki oli helpompaa, vaikkei se ehkä siltä tuntunutkaan. Ja useimmat lapset on laihoja. Sellainen mä haluaisin olla. Laiha lapsi.

Mutta nyt mä väkisinkin huomaan itsessäni sen muutoksen. Mä olen oikeasti aikuistumassa. Mä huomaan, miten lapsellisia ihmiset on käytökseltään. Mä vihaan nykyään kaikkea draamaa ja näitä kerron sulle, älä kerro muille-juttuja. Mä vihaan sitä, miten ihmiset ei voi puhua suoraan asioista tai niiden oikeilla nimillä. Miks pitää puhua paskaa selän takana? Miks asioista pitää tehdä niin vaikeita?

Kuulostaa ehkä oudolta mun sanomana, kun kuitenkin valitan aina kaikesta. Mutta mä en puhu muille mun ongelmista. Jos asia ei koske mua, niin yritän aina olla mahdollisimman suora tai sitten en sano mitään. Yleensä mä pysyn hiljaa, koska tiedän muiden loukkaantuvan mun sanoista ja siitä taas seuraa sitä ärsyttävää draamaa ja paskapuhetta. 

Joskus mä olin niin lapsellinen, että kerroin mun ongelmista muille. Joo, silloin mä halusin apua. Halusin, että joku välittää. Mutta sillon mä olinkin vielä oikeastaan melkein lapsi. Nyt vähän aikuisempa mä olen tajunnut, että turha kertoa ongelmistaan muille, ei kukaan oikeasti välitä vaikka sanoisi mitä. Ihmiset valehtelee koko ajan. Sanoo välittävänsä, mutta toiminnallaan osoittaa sen kaiken valheeksi. Sanoja on helppo sanoa, mutta niitä on paljon vaikeampi todistaa oikeiksi teoilla.

"Muistatko kun joskus tukeuduin sinuun? Muistatko kuinka lupasit pysyä vierelläni ja sanoit välittäväsi? Muistatko kun katosit ja jätiti minut yksin? Muistan kuinka paljon se sattui. Ne jäljet ovat minussa tänäkin päivänä. Ne eivät koskaan lähde pois. Ne ovat ikuisia."

The only thing worse than feeling pain is feeling nothing

Tiedän, että tuun menttämään mulle tosi tärkeän ihmisen. Melko pian luultavasti. Vähän aikaa sitten, pelkästään se tieto olisi saanut mut parkumaan kaksinkerroin lattialle. Kuinka monta kertaa oonkin sen takia valuttanut kyyneiletä. 

Eilen illalla mä rupesin tätä asiaa vahingossa pohtimaan ja nyt musta tuntuu, että mun pitää itse laittaa välit osittain poikki. Ja mä tiedän, että se sattuu ihan helvetisti. Tiedän sen, vaikken sitä kipua nyt tunnekaan. Normaalisti olisin jo vollottanut ihan täysiä, mutta en enää pysty edes itkemään. Oikeasti, ihan sairasta! Kuulostaa karulta, mutta mä kaipaan sitä henkistä tuskaa. Mä haluaisin tuntea sen. Tuntea edes jotain. 

Mä en ole viillellyt pitkään aikaan. Mutta nyt mua himottaa se ihan helvetisti. Kipu. Se on tunne. Haluan sitä. Mutta mä en halua niitä arpia. Entä jos vain löisin itseäni? Satuttaisin ilman jälkiä.

Mä en edes pelkää mitään. Kauhuleffat ei toimi. Ei ole pelkoa kuolemasta. En pelkää kipua.  

Mitä mä voisin pelätä?

Voisko joku antaa mulle mun tunteet takaisin?

I feel numb most of the time

Kävin tänään koululla ilmoittamassa, etten aio suorittaa sitä loppuun. Joidenkin mielestä ehkä tyhmää, kun olis kuitenkin melko vähän kursseja jäljellä, mutta mulle se tuntuu liian isolta ponnistukselta. Motivaatio on pakkasen puolella ja sen lisäksi saan paniikkikohtauksen jos edes ajattelen istuvani ylioppilaskirjoituksissa puoli päivää. 

Enkä mä sitä paitsi tee niillä papereilla yhtään mitään. Helpotus tavallaan, että se on nyt ohi, mutta kyllä mun tulee sitä paikkaa ehkä vähän ikäväkin. Mä olen siellä kuitenkin käynyt kuusi vuotta ja sieltä on myös paljon hyviä muistoja ajalta jolloin olin , en täysin onnellinen, mutta kuitenkin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Sinne jäi myös ihmisiä, joita mä kaipaan...

Nyt mä kuitenkin yritän unohtaa sen kaiken, sillä mulla ei ole varaa romahtaa.

Ja mä tiedän, että jos antaisin kaikkien haudattujen ajatusten tulla pinnalle, musta ei jäisi paljoa jäljelle. En kyllä usko, että se on edes mun vallassani. En tiedä, koska en uskalla kokeilla. Mutta vaikeaa se tulisi joka tapauksessa olemaan. Ja tuhoisaa.

On melko vaikeaa kirjoittaa, kun ei tiedä mitä tuntee tai mun tapauksessa ei tunne paljoakaan. Jos mä joskus ennen väitin olevani tunnoton, niin en todellakaan tiennyt mitä se oikeasti tarkoittaa. 

Mua jopa vähän pelottaa, että mitä oikein tapahtuu? Miksen mä tunne asioita normaalisti? Mä en edes tiedä, olenko mä masentunut. Oletan niin, koska mä olen melkein aina masentunut. Tai ennenmminkin vittuuntunut joka asiaan, mutta nykyään sekin on laimeampaa. Voisko joku kertoa, missä ihme tilassa mä oikein olen? Onko kellekään muulle tapahtunut näin, ettei tunne mitään?

P.S. Salainen laihdutusblogi on jo aika hyvällä mallilla. Kaikki halukkaat, laittakaa mulle teidän sähköpostiosoite tän postauksen kommentteihin tai mun säpöön (löytyy sivupalkista) ja kertokaa samalla itsestänne jotain :)

No feelings in this head

Mä tunnen itseni jotenkin tosi kylmäksi ja tunteettomaksi ihmiseksi. Jos se yleensäkään on mahdollista samalla, kun on melko tunnoton. Viime viikolla tapahtui paljon asioita, lähinnä mun ympärillä oleville ihmisille eikä niinkään mulle itselleni. Mutta se sai mut oikeasti tajuamaan, että siinä kohtaa kun "normaali" ihminen olisi ollut järkyttynyt ja ehkä jopa shokissa, niin mä en tuntenut kovinkaan paljoa järkytystä. Tietty mä sen verran välitin, että loukkaantunutta autoin (lähinnä siis tein, mitä käskettiin), mutta näin jälkeenpäin ajateltuna on aika järkyttävää miten vähän mä tunsin siinä tilanteessa, ja sen jälkeen. 

Samaten, kun tapahtui asioita, josta olisi pitänyt olla ihan helvetin iloinen, niin mä en vaan pystynyt vaikka kuinka olisin halunnut. Ja molemmilla kerroilla mä teenskentelin kaikki ne tunteet,  niin että ulospäin näytti, että mä reagoin asioihin edes jotenkin.

Mun on älyttömän vaikeaa olla iloinen ta surullinen muiden puolesta, ihan rehellisesti. 

Ja omasta puolesta se on vielä mahdottomampaa.

Mä luultavasti voisin saada töitä vuoden alusta ja sen kai pitäisi olla iloinen asia? 

Mutta mä en osaa iloita. En mä oikeastaan haluaisi töitä tehdä, mutta enpä mä halua paljoa muutakaan. Tiedän vaan, että aamuherätykset tulee olemaan ihan pirun haastavia, koska mua väsyttää koko ajan ja varsinkin aamuisin. 

Mutta olishan se ihan loistava uusi kulissi. Ihmiset ehkä pitäis mua pikkasen normaalimpana, kun en vain lojuisi kotona. Vaikka mistä sitä edes tietää, että jaksaisinko mä tehdä töitä ylipäätään..

Mä en kauheasti jaksa kirjotella nyt tällä hetkellä laihduttamisesta, mutta vion kertoa, että se edelleen kuuluu mun päiviin (ainakin pitäisi..!) ja jossain vaiheessa ehkä kerron jotain tarekmmin. Mä vain pelkään, että tätä lukee joku, joka saa siitä vaikutteita. Mä jos kuka tiedän, miten paljon se voi vaikuttaa ihmiseen, kun lukee laihduttamisesta ja varsinkin tällä tavalla.

Mä olen  myös miettinyt, että perustaisinko salaisen blogin näille jutuille erikseen, jonne ei voisi eksyä kukaan "terve" ihminen, jonka elämän mä voisin pilata. 

Kiinnostaako ketään lukea sellaista?

Long time no see

Hiljaista, kovin hiljaista. Täällä blogissa ja osittain myös mun päässäni. Oli kiva huomata, että porukka oli pysynyt listalla ja pari uuttakin lukijaa bongasin. Osittain siksi ehkä päätin nyt päivitellä hieman jotain. Teksti on ihan super tönkköä, johtuen pitkästä kirjoitustauosta ja pään sisäisestä huminasta (?), mutta mä yritän nyt ihan rehellisesti kertoa miten menee.

 

 

Mä en osaa sanoa olenko mä yhtä masentunut ja ahdistunut kuin ennen. Mä en kieri pahassa olossa samalla tavalla kuin aikaisemmin, mutta jollakin tavalla se ehkä silti on läsnä. Joskus mä ajattalen, että oon jo niin turtunut siihen, etten aina huomaa sen olemassa oloa. Joku saattaisi ajatella, että eikö se ole silloin sama asia, kuin olla iloinen? Ei todellakaan, myös tunnoton olotila on hieman ahdistava (hassusti sanottu tiedän), vaikka se onkin tavallaan helpottavaa sen kaiken "teiniangstin " jälkeen. Sillä en kuitenkaan tarkoita, että tämä kaikki aikaisempi paha olo ja ahdistus olisi ollut ihan tavallista teiniangstia. Eihän se voinut olla, kun se kuitenkin on jatkunut näin pitkään ja enää en itseäni ihan varsinaisena teininä pidä. Mutta näin jälkeenpäin ajateltuna mä kyllä käyttäydyin melko lapselliseti. En vieläkään tiedä, mitä hain sillä, kun sillä lailla menin paljastamaan kaikki synkimmät ajatukseni tavallaan ulkopuolisella ihmiselle.

Tässä vaiheessa mä voin jo ehkä myöntää sen avunhuudoksi, sillä enhän mä silloin halunnut niin tosissani kuolla. Halusin vain eroon siitä jäätävän pahasta olosta. Eihän kukaan tosissaan itsemurhaa harkitseva mene siitä kertomaan kenellekään, tyhmä tyttö. Ehkä halusin tuntea, että joku välittää ja haluaa auttaa.

 

Nyt kuitenkin tätä asiaa jo monta vuotta pohtineena, mä tiedän miten asioiden pitäisi mennä.

Tottakai edelleen osa musta haluaa paeta pahaa oloa, mutta mä myös tiedän, ettei elämä vaan ole mua varten. Mä en jaksa enkä halua elää. Mua ei todellakaan kiinnosta ne kaikki muka niin helvetin hienot asiat, mitä elämä tuo tulessaan. Mä mieluummin skippaan sen osan ja siirryn suoraan tarinan loppuun. Mä en oikeesti haula mitään niin paljon, kun että tää kaikki olis jo ohi.

 

 

 

Toivottavasti kukaan ei pettynyt, jos odotti tän tauon merkitsevän sitä , että mulla menisi paremmin. Ihan kuitenkaan vielä ei tämäkään blogi ole hiljentymässä kokonaan,

ja yritän kirjoitella niin kauan kun tätä tarinaa on jäljellä :)

 



What can I say?

Mä olen sanaton, vaikka mulla olisi niin paljon sanottavaa. En voi kuitenkaan sanoa mitään, en voi olla niin rehellinen. Siksi mä olen hiljaa, mietin miten sen voisin kertoa. Olen sekaisin, kipu tuntuu koko kehossa vaikka se on vain henkistä. Sattuu ja itkettää. En osaa sanoa tai ajatella mitään järkevää.

Is this heaven or hell?

Mun pitäisi oikeastaan olla jo nukkumassa. Mutta mä en pysty. En oo tuntenut itseäni näin tyhjäksi sisältä pitkään aikaan. Mitä mä oikeastaan edes tunnen ja ajattelen kaikesta? En tiedä, tällä hetkellä en ainakaan yhtään mitään. En iloa, en surua, en edes ahdistusta. Ihan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Mä olen onnistunut pysyttelemään tänään(kin) melko pienissä kalorimäärissä, mutta en saa siitäkään mielihyvää. Onnistuminen ei tunnu miltään, mikä helvetti mua vaivaa? Toisaalta on varmaan hyvä saada hetken rauha ahdistuskelta ja masennukselta, koska huomenna ne varmaankin iskevät taas täysillä päälle. Mun pitäisi siis varmaan osata nauttia tästä tyhjyydestä, mutta en voi tehdä sitäkään. Mä vain olen. Eikä sekään tunnu miltään. Yleensä se on loputonta kidutusta, pelkkä ajatuskin olemassaolosta. Nyt mulle on aivan sama, olenko elossa vai kuollut. Ehkä olenkin eläväkuollut.

I'm looking for things that will never be

Olo on taas pahempi. Itkettää ja ahdistaa. Tuntuu, etten jaksa enää tätä paskaa. Haluaisin vain kadota, lakata olemasta. 

Kaipaan menneisyyttä, pelkään tulevaa. Mä olen jämähtänyt paikoilleni, samalla kun toiset jatkaa elämäänsä. Kaverit muuttaa pois kotoa ja aikuistuvat. Mä roikun edelleen vanhempien nurkissa, koska mulla ei ole voimia mennä töihin ja sitä kautta mulla ei ole varaa maksaa vuokraakaan. 

Mä kyllä niin haluaisin oman asunnon. Voin niin kuvitella sen täydellisyyden, jääkaappi ammottaa tyhjyttään, eikä kukaan ole valittamassa jos makaan koko päivän sängyssä. Mä voisin tehdä  ihan mitä vain, tai ennemminkin olla tekemättä mitään. Mutta eipä missään ilmaisiksi asuta, joten se siitä...

Mä nautin yksinolosta. Vain silloin mä voin olla täysin oma itseni. Mun ei tarvitse esittää iloista.

Mutta nyt mulla kuitenkin on sellainen fiilis, että haluaisin tähän jonkun, jolle kertoa miten paha olo mulla on. Jonkun, joka oikeesti ymmärtäis.

Vaikka kuitenkaan mä en osais kertoa mitään, eikä kukaan ymmärtäis. Mutta silti se ajatuksena tuntuu liiankin ihanalta.

Ja vaikka kirjottaminen on tavallaan helpompaa, sillä saa rauhassa miettiä sanojan, niin silti mä kuitenkin haluaisin puhua ennemmin kuin kirjoittaa. Kuitenkaan en edelleenkään halua puhua ammatti-ihmisille, sillä se systeemi, että paikalle mennään ja sitten puhutaan, ei toimi mun kohdalla. Mä tarvisin jotain tekemistä ja siinä ohella voisin ehkä yrittää puhua ja sen ihmisenkin pitäis olla just se oikee eikä vähän sinne päin. En mä saa oikeasti ulos itestäni mitään, jos on tilanne, että "nyt pitää puhua, koska sitä varten tässä kerran ollaan". Mutta ei mikään mene ikinä niin kuin mä haluaisin, joten turhaan mä tässä itseäni kiusaan ja elättelen toiveita, saatana.

Mä olen samalla vihainen ja surullinen. Vihainen ennen kaikkea itselleni, että olen mikä olen, mutta myös maailmalle. Miksi se ei voi päästää mua pois? Joka päivä ihmisiä kuolee onnettomuuksissa, miksen mä voi olla yksi niistä? Miksimiksimiksi? Mä en jaksa enää olla. En jaksa hengittää. Mutta mä en voi muutakaan ja se tekee tästä kaksinkerroin pahempaa. Miksi on pakko elää, vaikkei tahdo? Mä en jaksa enää uskoa, että tää on vaan ohimenevää. Tätä on jatkunut nyt liian kauan ja mä olen menettänyt kaiken uskoni parempaan. Kaikella on rajansa ja mun raja tuli mua juuri vastaan. Eikä se päästä mua ohi, se ei anna mun kääntyä, vaan mä jähmetyn paikoilleni.

I'm sorry I'm really a mess right now

Kaksi viikkoa perheen kanssa lomareissulla. En käynyt blogissa, enkä lukenut muidenkaan blogeja, mutta nyt oon palannut ja yritän saada juonesta kiinni ja selailla blogeja. Silloin kun aloitin blogin kirjoittamisen, meillä oli tietty porukka ja nyt tuntuu, että vain muutama on siitä porukasta jäljellä. Moni on parantunut tai muuten vain lopettanut, en tiedä mitä on käynyt, mutta nyt on paljon uusia blogeja samojen ongelmien kanssa. Mä edelleen muiden joukossa. Mun blogitekstien aiheet eivät ole muuttuneet juurikaan puolentoista vuoden aikana. Mä junnaan edelleen samassa paikassa, jalkani juoksevat, mutten liiku minnekään.

Kaksi viikkoa lomalla, liikaa seuraa ja liikaa ruokaa. Söin enemmän kuin normaalisti, osittain pakotettuna, mutta pieni osa musta halusi myös kokeilla, miltä tuntuu syödä kuin muut ihmiset. Ei tuntunut ollenkaan hyvältä. Huono omatunto oli osana jokaista suupalaa. Olo oli ihan kamala aina syömisen jälkeen, turvonnut ja likainen. Oikein kaipasin sitä nälän tunnetta, kun vatsa huutaa ruokaa ja sille saa vain näyttää keskisormea ja tuntea sen kärsimyksen. Tunnen suurta helpotusta päästyäni kotiin, missä voin kääntää selän kaikelle syötävälle, ainakin melkein. Tuntuu niin hyvältä, kun vatsa on täysin tyhjä, eikä tarvitse (toivottavasti) syödä mitään. 

Kaipasin tätä niin paljon! 

Kaikessa on kuitenkin oma varjopuolensa. En toisaalta olisi halunnut takaisin kotiin, takaisin arkeen. Muilla alkoi tai on alkamassa koulu ja mulla ei ole hajuakaan mitä mä teen. Vaikka en mä jaksaisi tehdä mitään kuitenkaan ja omasta puolestani jäisin mieluusti kotiin ikuisiksi ajoiksi. Ongelma on muut ihmiset, jotka jatkuvasti painostavat suorittamaan koulun loppuun ja hakemaan töitä ja miettimään tulevaisuutta ja keksimään, mitä haluan elämälläni tehdä jaja... Mutta kun mä en halua tehdä sillä mitään. En töitä, en koulua, en ihmissuhteita, en draamaa enkä koko elämää. Haluan lahjoittaa sen jollekin kuoleman sairaalle, joka epätoivoisesti haluaa vain elää. Näin saisin viimeisen hyvän tekoni. Sitä mä haluan elämältä. Tekee mieli huutaa, en jaksa. Tekee mieli raivota, en jaksa. Mä olen passiivinen eläjä. Olen olemssa, mutta siinä kaikki. En jaksa välittää. En jaksa ajatella, kun en edes tiedä, mitä ajattelisin. Mun pää on tyhjentynyt. 

Onko tää sitä sisältäpäin kuolemista?

I'm not sick, I'm just different

Anorektikot ovat laihoja, mieleltään sairaita ja sokeita oman kehonsa suhteen.

Anorektikot ovat tavallaan täydellisiä, keholtaan siis.

Mutta nyt puhutaankin muista ihmisistä, sairaista ihmisistä. 

Mikä mä sitten olen? 

Mä en ajattele itseäni anorektikkona, en todellakaan. Mä olen liian iso siihen.

Mä en ajattele olevani mieleltäni sairas, en omasta mielestäni.

Mä olen vaan erilainen kuin "normaalit" ihmiset. Mulla vain on erilaisia ajatuksia.

Ja sitä paitsi, miten ajatukset luokitellaan normaaleiksi ja epänormaaleiksi?

Toiselle epänormaali voi olla normaalia.

Niinkuin mulle.

Se, että harkitsen päivittäin itseni tappamista tai vahingoittamista, on mulle ihan normaalia.

Jollekin muulle se ei ehkä ole. Ehkä oikeasti on olemassa niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan ajattele päiviensä päättämistä.

Mulle henkilökohtaisesti on aika mahdoton ajatus se, että voisi todella olla niin onnellinen, ettei koskaan haluaisi kuolla.

Kertokaa mulle, onko se oikeasti mahdollista?

Samaten kuin syömisen kontrolloiminen, kaloreiden laskeminen, oman kehoni vihaaminen ja laihduttaminen on mulle normaalia, jokapäiväistä elämää.

Mä olen kyllä kuullut, että on olemassa niitä ihmisiä, jotka eivät ole koskaan laihduttaneet ja ovat olleet tyytyväisiä omaan kehoonsa.

Tosin sitä on melko vaikea uskoa, suorastaan mahdotonta.

Varmastikaan luonnostaan laihat ihmiset eivät ehkä ole kokeneet koskaan tarvetta laihduttaa,

mutta se että olisi muka aina ollut tyytyväinen kehoonsa? Onko sellaista todella olemassa? 

Ettekö koskaan ole muka katsoneet itseänne peilistä ja todella toivoneet, että voisitte muuttaa jotain kehossanne? 

Mä en ainakaan ole koskaan ollut tyytyväinen katsoessani peiliin, en koskaan.

Ja mitä anorektikkona olemiseen tulee, mä en myöskään ole sokea oman kehoni suhteen.

Mä tiedän täsmälleen, miten iso olen.

Kyllä, olen normaalikokoinen.

Mutta se ei ole sama asia, kuin olla laiha.

Ja mä haluan olla laiha.

Mulle normaalikokoinen on yhtäkuin läski.

Ja nyt puhun siis vain itsestäni. En pidä muita normaalikokoisia läskeinä, itseäni vain.

Vaikka olen kriittinen omaa kehoani kohtaan, ei mua häiritse vaikka muut olisivat miten painavia tahansa.

Mä en esimerkiksi valitse ihmisiä sen mukaan, minkä kokoisia he ovat.

Mulla on hyviä kavereita, jotka ovat ylipainon puolella, eikä se ole mulle minkäänlainen ongelma.

Mutta myönnän, että jos näen selvästi ylipainosen ihmisen ahmimassa epäterveellistä ruokaa, en voi olla ajattelematta mitä se ihminen tekee itselleen.

Tämä on ehkä hieman ristiriidassa sen suhteen, mitä mä teen itselleni, mutta se on eri asia.

Vaikka satutan ja rääkkään itseäni, mun silti tekee pahaa, jos näen muiden tekevän samaa itselleen.

En mä todellakaan haluaisi muiden kärsivän samalla tavalla...

Mä en siis ole anorektikko, enkä sairas.

Mä olen vain erilainen.

Tai en mä tiedä, mutta en pysty pitämään itseäni anorektikkona.

En mä ole vielä niin pitkällä.

Ja vaikka olen sitä sanaa tässä nyt toistanut melkoisesti, silti kavahdan aina sen kuullessani.

Onko syy se, että se olisi muka liian henkilökohtainen?

Ei, ei voi olla.

Sen täytyy johtua jostain aivan muusta...