En ole viime aikoina jaksanut hirveästi päivitellä kuulumisia.
Yksi on ehkä se, että on niin paljon kaikkea mitä pitäisi tehdä.
Aina viikon lopussa joudun tekeen suunnitelman seuraavalle viikolle, että missä oon mikäkin päivä.
Se on aika raastavaa, sillä melkein jokaiseen paikkaa joudun itseni pakottamaan.
Ei oikein huvittaisi tehdä mitään. Väsyttää koko ajan niin paljon.
Suurin syy on kuitenkin se, että mä en saa kirjoittamisesta enää samanlaista helpotusta ahdistukselle.
Kun on oikeien paska fiilis, en mä jaksa tulla siitä kirjoittamaan.
En välttämättä aina edes kykene siihen, jos ahdistus on oikein paha.
Mä haluan vaan olla yksin ja miettiä kuolemaa. Kuvittelen eri tapoja, miten voisin kuolla.
Onnettomuuksia.
Itsemurhia.
Se ei ehkä ole kovin hyvä idea, sillä yleensä se vain pahentaa ahdistusta.
Mä ikään kuin ruokin pahaa oloani lisää.
Mutta ne ajatukset vain tulee mun päähän.
En voi estää itseäni ajattelemasta kuolemaa.
Se on mulle kuin huumetta, johon jää koukkuun.
Mä en tiedä mitä mä haluan, mutta aina kun ajattelen tulevaisuutta,
ahdistus iskee vasten kasvoja.
Koska mä en näe siellä mitään.
En keksi mitään mitä haluaisin tehdä tai mikä haluaisin olla.
Musta tuntuu, että tää maailma ei oo mua varten.
En mä halua elämältä mitään.
Ei täällä kuitenkaan ole mulle mitään.
Ihmiset pettää ja jättää.
Elämä on ikuista ponnistelua, kuin uisi vastavirtaan.
Mun voimat ei enää yksinkertasesti riitä.
En vain jaksa tasitella kaikkea tätä paskaa vastaan.
Mä niin haluaisin jo luovuttaa.
Miksi en?
En mä tiedä..
Ehkä mua vaan pelottaa, ja pelottaakin niin maan perkeleesti.
Oikeastaan mä pelkään kaikkea.
Pelkään kiintyä mihinkään, kun se kuitenkin viedään multa pois.
Pelkään rakastua, koska se ei koskaan pääty hyvin.
Pelkään luottaa muihin, sillä aina se luottamus rikotaan.
Pelkään päästää irti, mutta väkisin kiinni pitäminen tekee kipeetä.
Pelkään tappaa itseni kahdesta syystä:
pelkään epäonnistuvani ja pelkään tuottaa muille sitä tuskaa, minkä läheisen kuolema aiheuttaa.
Mitä mä en pelkäisi?
Mutta tää on niin ristiriitaista.
En tiedä pelkäänkö enemmän muille aiheutuvaa tuskaa vai elämää.
Roikunko mukana vain miden takia vai teenkö ratkaisun vain itseäni ajatellen?
Olisinko niin itsekäs?
En haluaisi olla, mutta ehkä mun on pakko.
Mä olen niin sekaisin.
En tiedä mitä tehdä, olen hukassa, pahemman kerran.
En löydä ratkaisua ja mun aika loppuu kohta kesken.
I'm running out of time...
