Se tunne, kun astut vaa'alle, eikä painosi ole tippunut.
Johtuu varmasti siitä, että tän aamupäivän aikana oon juonut yli litran nesteitä, joten kun ne katoaa mun kehosta, paino on toivottavasti jo alempana. Sen on pakko olla, sillä en ole syönyt mitään ja juonut vain vettä ja pepsi maxia.
Pitäisi keksi jotain syömistä niin, etä kalorit jäisi reilusti alle 500.
Mutta mikään vaihtoehto ei tunnu oikealta...
Olen hylännyt sen ajattelutavan, että sitten kun painan sen ja sen verran, saan syödä sitä ja tätä.
Ruoan ei pitäisi olla mikään palkinto. Syöminen on pakollinen toimenpide, pienissä määrin.
Ahmiminen ei ole koskaan milloinkaan sallittua, eikä tunnesyömistä pitäisi harjoittaa ollenkaan.
Mielialalla ei ole minkäänlaista merkitystä sile, saako syödä vai eikö.
Se kostautuu aina myöhemmin ja kaduttaa mielettömästi.
Mä olen huomannut, että nälkäisenä ajattelen aina, ettei sillä ole niinkään väliä.
Huomenna sitten.
Nälkä tavalla tai toisella sumentaa ajtukset ja saa haluamaan jotain, mitä ei todellsiuudessa tarvitsisi.
Sitten, kun masu on täynnä, niin silloin alkaa kaduttaa ja tajuan sen, että olishan sitä pärjännyt ilmankin. Mutta miten saada järki taistelemaan pientä läskiä pirua vastaan, joka istuu olkapäällä?
Itsekuria, itsekuria.
Hei!
VastaaPoistaIhan vaan mieleen tuli, että millainen perhe sulla on? Siis perheenjäsenet läheisiä/etäisiä? Ja miten ne suhtautuu näihin sun syömisasioihin?
Miten itse suhtautuisit jos sinulla olisi tytär, joka haluaisi laihduttaa itsensä hengiltä?
Toivottavasti sinulla on edes joku yksi henkilö, jolle voit puhua (netin ulkopuolella) tai että löydät pian sellaisen...
Vaikka teksteistäsi usein kuultaa läpi se, että koet menettäneesi kaiken jne. niin uskon, että ympärilläsi on ihmisiä jotka välittävät sinusta.
Et ole menettänyt kaikkea. Kaikki "menetetty"kin on vielä täysin saatavissa takaisin.
Kuten vanha sanonta kuuluu : "saat mistä luovut." Tarkoittaen sitä, että jos joku läheinen ihminen on esimerkiksi jättänyt sinut, niin todennäköisesti tulet löytämään jonkun paljon paremman.
Itselläni on hyvä ystävä, jolta kuolivat peräkkäin ensin isä ja sitten veli. Tämän jälkeen ystäväni itse sairastui vaikeaan syöpään ja joutui jäämään pois koulusta. Hän joutui viettämään kotona yli vuoden, oli liian heikko liikkumaan, oksensi vain.
Nykyään hänellä menee hienosti, hänen elämänsä on valoisaa ja asiat hyvin. Asiat muuttuvat, ihmisiä tulee elämään ja ihmisiä menee.
Ehkä pointtini on lähinnä se, että se, onko elämä jonkun mielestä "kamalaa" vai "ihanaa" on vain subjektiivinen näkökulma eikä kumpikaan näistä vaihtoehdoista ole oikein, sillä universaalisti ajateltuna ihmisen mielipiteet eivät hirveästi maailmaa muuta. Ja maailmassa kaikella on oma tasapainonsa, luonnon ja avaruuden oma rytmi, ja tämä kokonaisuus on uskomattoman upea ja kohdallaan, ihmisistä ja heidän mielipiteistään riippumatta. Se, että joku yksilö tekee jotain pahaa tai satunnaisia pahoja asioita tapahtuu, ei tee maailmasta itsestään pahaa.
Meillä on ihan ok välit, mutta en niille pysty puhumaan näistä asioista, tai oikeastaan yhtään mistään syvällisemmästä. Ne ei myöskään tiedä tän laihduttamisen todellista tilannetta. En tietenkään haluaisi, että mun oma lapsi tekis mitään tällaista. Mutta toivottavasti tajuat, etten mä ole mieleltäni täysin terve ja tämä kaikki on sen seurauksia.
PoistaMulla oli joskus ihminen, jolle puhua. Tällä hetkellä ei ole ketään, tulevaisuudesta en tiedä tuleeko sellaista. Ja ympärilläni onkin välittäviä ihmisiä, ainakin muutama, mutta se ei silti poista tätä yksinäisyyden tunnetta.
Kirjoitat paljon asiaa. Mieli on kuitenkin monimutkainen asia, enkä osaa selittää miksi tunnen niin kuin tunnen. Ajattelen usein maailmaa pahana, vaikka siinä on paljon kauniitakin asioita. Hymyileminen ei te ihmisestä onnellista ja kun tässä painin näiden mielessä olevien asioiden kanssa, tämä kaikki ahdistus tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tämä kaikki on oikeasti mun pään sisällä, mutta se saa kaiken merkityksettömäksi ja jossain vaiheessa tulee vain raja vastaan, etten jaksa enempää...
Mietin vähän noita kuvakollaaseja. Se on jotenkin hassua, että jotkut tytöt haluavat katsella kuvia toisista tytöistä ja ihailla heidän ulkonäköään, hiuksiaan, hoikkuutta yms. ja kuvitella että ne motivoisivat VAIN laihduttamiseen. Mutta eikö noissa kuvissa ole juuri aina joku tilanne esim että "ah olen rannalla revityissä shortseissa" tai "ah skeittaan kuten kovat tytöt", ja se tilanne on se mikä saa haluamaan hoikkuutta. Ikäänkuin hoikat tytöt olisivat aina jotenkin rennompia ja heillä olisi aina aikaa surffata tai skeitata ym. tai mitä tuollaisissa "täydellisissä" kuvissa nyt tapahtuukaan. Tottakai kamera rakastaa kauniita ihmisiä ja ihmiset tykkäävät kauniista kuvista, mutta noissa kuvissa sekoittuu hoikkuus ja se millainen ihminen joku on. Koska ei kukaan ihminen voi jumalauta OIKEASTI muuttua hoikkana rennoksi tai NÄYTTÄÄ SAMALTA KUIN JOKU MUIJA JOSSAIN KUVASSA. Ja vaikka kaikki ihmiset olisivatkin hoikkia, kaikki ihmiset eivät silti olisi kauniita. Facts of life. Joten eikö kannattaisi käyttää thinspona mielummin +100 kiloisia neitokaisia jolloin laihuudesta ei ainakaan muodostuisi liian hohdokasta kuvaa?
VastaaPoistaYmmärrän mitä ajat takaa, mutta mä en näe sitä noin. Kuvat laihoista ihmisistä motivoi, koska se saa uskomaan, että voi itsekin näyttää siltä, en katso niinkään sitä ihmisen olemusta siinä kuvassa, vaan ainoastaan kroppaa. +100 kiloiset neitokaiset ei ainakaan mua motivoi millään tavalla, mä näen laihuuden sellaisena kuin näen, sitä ei mikään pysty muuttamaan.
PoistaJuu no, jos ei niit satakilosii nii ehkä enemmän sit sellasii ennen-jälkeen kuvia, koska niissä näkyy et on oikeesti tehty jota, toisin ku sellasis kuvis mitkä on otettu kunnon lavastuksel jostaa superhyvännäköisest naisesta. Ei ne naiset niis thinspokuvissa oo luultavasti laihduttanu mitää kymmentä kiloo, ne on ollu aina elintapojen takia hoikkia. Kateus on musta aika huono motivaatio, koska laihduttamisen pitäis olla palkitsevaa, mut kateus on tosi negatiivinen tunne. Lisäksi mä en usko et laihduttaminen voi onnistuu kunnolla jos on tosi huono itsetunto, koska jos luovuttaa heti jonku epäonnistumisen jälkee, ei tuu yrittäneeks uudelleen ja kovemmin kun jää vaa miettii et kui nyt epäonnistu. Jos on parempi itsetunto, tekee usein kans realistisempii tavoitteita, ja sit laihtuu väistämättä.
VastaaPoistaNo, jokaisella on omat mielipteensä. Mutta tosta huonosta itsetunnosta vielä, että mä, jolla on huono itsetunto, olen monta kertaa aloittanut alusta ja yrittänyt uudelleen ja kovemmin. Että se siitä teoriasta...
Poista