I don't blame anyone, I did this to myself...

Kirjoitin tänään neljän sivun esseen siitä, että pitääkö sanonta

"Aika parantaa sen, mihin järki ei pysty" paikkansa. Vaikka kuinka haluaisin uskoa sen todenmukaisuuteen, en vaan pysty. Mulla ei ole mitään henkilökohtasta kokemusta siitä, että kyseisessä sanonnassa olisi jotain perää. Ja niin kuin paperillekin kirjoitin, ajan kuluminen antaa ehkä mahdollisuuden oppia hyväksymään jonkin asian, mutta aika itsessään ei auta yhtään mitään.

 

Ei ole mahdollista päästä eteenpäin, jos ei pysty päästämään menneestä irti.

Mä vaan roikun menneessä. Takerrun ihmisiin, joiden ei selvästikään ole tarkoitus kuulua mun elämään. En osaa päästää irti. Kiinni pitäminen sattuu ja ajatus luopumisesta sattuu. En tiedä mitä tehdä, sillä tuntuu, että jokainen vaihtoehto vain tuottaa tuskaa. En tiedä, onko luopuminen edes mahdollsita, sillä takerrun muihin ajatuksissani, en niinkän tekojen tai minkään muun asian kautta.

Luopuminen siis tarkoittaisi mielenrauhan saamista ajatusten tasolla ja

epäilen sen olevan mahdotonta. Haluaisin niin unohtaa ja olla tuntematta tätä jokapäiväistä siitä aiheutuvaa henkistä ahdistusta, jos vain tietäisin miten se onnistuu...

 

 

 

Tuntuu, että tukehdun pään sisällä velloviin ajatuksiin. En saa ratkaistua edes pientä solmua

ja pian huomaan sen vain kasvavan ja olevan pian mahdoton aukaista. Usein en edes tiedä,

mitä tunnetta oikeasti tunnenkaan ja mitä ajattelen mistäkin asiasta. Välillä tuntuu, että muille ilmaisemat mielipiteeni eivät edes ole omiani. En oikeastaan enää tiedä, kuka mä todella olen.

Mistä tuun ja minne meen? Mä taidan olla niin hukassa, etten edes tajua kadottaneeni itseni..

 



You wanna know what really hurts?

Entä jos en oo tarpeeks vahva tähän maailmaan? Jos mua ei oo edes tarkotettu elämään?

Eikö elämässä pitäis olla jotain tavottelemisen arvosta, jotain mikä antaa syyn jatkaa?

 

Mä olen käynyt läpi ihmisä, jotka tavalla tai toisella kuuluu mun elämään.

Ei ne oikeasti tarvitse mua täällä. Ne kyllä selviää ilman mua, mä olen varma siitä.

Monen ihmisen elämä ei muuttuis yhtään, vaikka mä lähtisinkin.

Mä olen helposti korvattavissa. Enhän mä ole mitenkään tärkeä tälle maailmalle tai ihmisille.

Muiden olis paljon parempi elää ilman mua. Mä aiheutan vaan ongelmia ja harmia.

Mutta voiko lapsen kuolemasta selvitä? Kyllähän siitä on moni selvinnyt, eikö?

Kyllä mä tiedän, että se sattuu. Mua itseänikin sattuu, kun mietin miten aiheuttaisin muille murhetta.

Mutta mä en voi sille mitään että oon tällainen. Oon viallinen.

Mun ei olisi koskaan pitänyt edes syntyä. Se oli virhe.

 

 

"You think you want to die but in reality, you just wanna be saved."

Mietin ensin, että voisiko se olla noin. Mutta sitten tajusin, että vaikka pelastus saattaa tuntua ihanalta ajatukselta, mut voi oikeasti pelastaa vaan kuolema. Mä en halua olla aikuinen.

En halua katsoa peiliin ja miettiä, miten vanhalta näytänkään.

Haluan kuolla nuorena, tietämättä sitä, mitä mulle olisikaan voinut tapahtua.

Mieluummin niin, kuin katsoa taakseen ja nähdä pelkkiä epäonnistumisia ja tuntea elämän menneen kokonaan hukkaan. Se tuntuu pahemmalta, kuin tietämättömyys siitä, millaista elämää voisi elää.

Joten, mitä sen jälkeen kun joku olis mut pelastanut?

Miten edes määritellään pelastaminen?

Voisiko olla mahdollista, että joku saisi mut haluamaan elämään?

En usko ja silloinkin haluaisin vain elää sen ihmisen takia. En itseni. Ja sekin päättyisi aikanaan.

Kaikki ihmiset lähtee mun elämästä, enkä mä voi siihen vaikuttaa.

Takerrun vain menneeseen, enkä osaa päästää irti. Mietin, että mitä teen väärin?

Vaikka miten joku lupaisi pysyä mun vierellä, niin aina lopulta jään yksin.

Yksin toivomaan kuolemaa.

 

 

Mä olen ristiriidassa itseni kanssa.

Pahinta on sanoa olevasi kunnossa ihmiselle, josta todella välität kun oikeasti olet hajoamis pisteessä.

Sillä jos et oikeasti toivo pelastusta, satutat toista aivan turhaan kertomalla ongelmistasi.

Kuitenkin haluaisin vain vuodattaa tän kaiken ulos jollekin tärkeälle ihmiselle, mutta millä hinnalla?

Vaikka se miten helpottaisi oloasi, on se jopa itsekkäämpää kuin itsensä tappaminen.

Sen oon oppinut ja nyt kadun sitä, miten oon koskaan puhunut tästä kenellekään.

Se kaduttaa, sillä ilman sitä, olisin jo päässyt vapauteen.

Puhuminen ehkä helpottaa, mutta samalla vain viivästyttää loppua.

 

Osaan kuvitella päässäni sanat, joita et sano, mutta tiedän, että niin oikeasti ajattelet:

"Miksi edes kerroit, jos et kerran halua apua?"

 

Niin...koska olin itsekäs ja ajattelematon.

Anteeksi..

 

What ever happens,

 just promise me that you won't forget me.

 That every time you see stars in the sky,

you'll remember me.

'Cause I will always remember you

no matter where I am.

Kysymyksiä ja vastauksia

Mitä riippuvuuksia sinulla on?

Tupakka ja pepsi max ovat varmaankin mun ainoat aineelliset rippuvuudet,

mutta niiden lisäksi on myös laihduttaminen ja sen ajattelu, thinspokuvien selaaminen sekä

 sh ja masennusblogien lukeminen. Oikeastaan tähän listaan voisi lisätä vielä liikunnan, koska sen "vieroitusoireet" ovat ehkä jopa pahemmat kuin esim. tupakan.

Osaatko soittaa jotain soitinta?

Pianoa oon opetellu itse soittamaan, mutta en voi kehua olevani mitenkään erityisen hyvä siinä.

Muita soittimia en yleisen rimputtamisen lisäksi osaa soittaa.

Vastustatko jotain asiaa enemmän kuin ehkä pitäisi?

Ehkäpä ajatusta siitä, että voisin joskus olla onnellinen. Muiden sanojen mukaan parantuminen on mahdollista vain silloin, jos sitä itse haluaa ja mä en vain osaa kuvitella pystyväni siihen.

Mä olen niin jumittunut näihin ajatuksiin ja tähän olotilaan, etten toisaalta edes kaipaa niistä eroon.

Siksi mulla ei varmaan koskaan ole mitkään polikäynnit auttaneet, koska en ole avoin sille ajatukselle, että voisin parantua ja olla normaali. En tiedä, olisiko se mahdollista, mutta sen tiedän,

että ainakaan tällä asenteella se ei tule tapahtumaan.

Kuulutko johonkin uskonnolliseen järjestöön?

Jos kirkko lasketaan uskonnolliseksi järjestöksi, niin sitten kyllä.

Tosin en ikinä muista, oliko se luterilainen vai mikä, joten siitä voi päätellä,

miten hyvin olen oikeasti siinä uskonnossa mukana :D

Mulla on oma "uskoni" ja sillä ei ole jumalien tai muiden kanssa mitään tekemistä.

Onko huumorintajullasi moraalia?

Yleensä, mutta täytyy myöntää, että mä olen kyllä usein nauranut sopimattomissa tilanteissa ja heittänyt läppää sellaisesta asiasta, mikä ei oikeasti ole hauskaa. Mutta harvemmin mä toisten kärsimyksistä vitsailen, koska satun niistä ehkä jotain tietämään ja tiedän myös, miltä tuntuu kun joku heittää läppää itselle vakavasta asiasta.

 

Milloin aloit laihduttamaan?

Laihduttanu oon niin kauan kuin muistan, tavalla tai toisella.

Mutta tällä nykyisellä tavalla suurin piirtein pari vuotta ja vakavinta se on ollut siitä lähtien kun aloin tätä blogia pitämään, eli nyt vuoden.

Voitko joskus laittaa kuvan itsestäsi uudestaan?

Voin, mutta en ihan vielä.

Ehkä muutaman viikon päästä se vois olla jo ajankohtaista.

Onko sulla lemmikkejä?

Hevonen ja kotona meillä on kaksi koiraa.

Oletko seurustellut "vakavasti"?

Riippuu vähän, mikä lasketaan vakavaksi. Oon kyllä seurustellu useemman kerran, mutta en ehkä koskaan niin vakavasti, että oltais suunniteltu yhteistä tulevaisuutta kovin pitkälle. Viimeset vuodet on ollu aika hiljasia tän mun oman tilanteen takia, vaikka jotkut on osottanu mielenkiintoa mua kohtaan, niin oon torjunu kaikki, koska en usko pystyväni suhteeseen ainakaan tällä hetkellä.

Nyt kyllä juuri sitä kokeilin ja totsin, ettei se vaan toimi,

koska mussa nyt vaan on varmasti jotain vikaa.

Sun lempibiisi?

En kyllä millään osaa nimetä vaan yhtä biisiä, mutta lempi artisteja on mm. Cheek, Sanni,

 Mikael Gabriel ja Avril Lavigne.

Lempi thinspo-kuva?

Näitäkin on monia, mutta tässä on yks mun suosikeista



Onko sulla sitä, että järki käskee syömään, mutta tahto ei anna periksi? Tai siis et tiedostat että on väärin olla syömättä, vaikkakin haluat laihtua? Tai että hetken olet paremmassa kunnossa ja sen aikana tavallaan "kaivat uutta kuoppaa" eteesi?
Tää on aika monimutkanen asia, koska jos oon siis ihan täysin syömättä, niin järki sanoo, että pitäis jotain syödä, koska eihän ihminen kauaa elä jos ei muruakaan laita suuhunsa. Mutta sillon jos syön päivässä esim. 500kcal, niin uskon oikeasti siihen, että se on ihan riittävä määrä. Kyllä mä sen tajuan, ettei tee hyvää olla täysin syömättä, mutta mä en totta puhuen välitä siitä, että kärsiikö mun keho jostain mitä teen tai jätän tekemättä. Ja sitten taas kun monet aina hokee sitä, että syömättömyydellä ei laihdu, niin sitä mä en usko koska tiedän kokemuksesta, että se oikeasti toimii. Onhan mulla tää laihduttaminen ollu aika edestakasin sahaamista ja on ollu hetkiä, jollon oon syöny vähän enemmän. Mutta vaikka kuinka yrittäisin elää terveellisesti, niin mä en vaan saa sitä ajatusta mun päästä pois, että mun pitäis syödä vähemmän ja joka kerta mä siihen syömättömyyteen myös sorrun. Siitä on tavallaan tullu mulle sellanen elämäntapa ja oon saanu myös uskoteltua itelleni, että se on oikein, vaikka joskus ajattelinkin toisin. Mä siis jollain tavalla tajuan, että se on ehkä väärin sen perusteella mitä muut on mulle sanonut, mutta samalla uskon siihen, että niin mun vain kuuluu toimia ja että mun kohdalla se on oikein. Uskon, että muut saa syödä ja niiden pitääkin, mutta mä en saa.



One year!

Blogi täyttää tänään yhden vuoden ja sen kunniaksi lupasin tehdä kysymyspostauksen.

Kysymyksiä voi vielä laittaa tänne.

Jos on jotain, mitä haluat multa kysyä, niin nyt siihen on hyvä mahdollisuus.

Voitte kysyä ihan mitä vaan!

 

 

Päätin aloittaa The Healthy Skinny Girl Dietin tänään.

Halusin aloittaa hieman tervellisemmltä pohjalta ja suurin syy siihen on luultavasti se,

että on paljon helpompi pitää se muilta salassa, kuin että söisin yhden rusinan päivässä.

Jotta se ei kuitenkaan olisi liian terveellinen, lasken hedelmät ja vihannekset kaloreihin, toisin kuin ohjeessa käsketään tekemään. En myöskään miinusta liikunnalla kulutettuja kaloreita päivän saldosta.

Mielenrauhan saan itselleni ajattelemalla, että isoista luvuista huolmatta, mun ei ole pakko oikeasti syödä noin paljoa, jos en halua.

Ajattelin tämän dieetin jälkeen, joka kestää kolme viikkoa, jatkaa Skinny Girl Dietillä, joka taas sisältää kaloreita huomattavasti vähemmän.

 

 



Ask me anything!

Ajattelin hieman päivittää "laihdutuskuulumisia" ja kertoa uudesta suunnitelmasta.

Painosta ei ole hajuakaan, enkä uskalla vielä vähään aikaan vaa'alle astua.

En osaa oikein sanoa, oonko laihtunut vai lihonut.

Peilikuvan perusteella näytän valaalta, mutta en usko että paino ainakaan kovin paljoa on noussut.

Urheillut olen säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta kuitenkin useamman kerran viikossa.

 

 

Tein uudenvuoden lupauksen ja päätin alkaa syödä terveellisesti ja liikkua reilusti enemmän.

Tosin, mun kohdalla ei ehkä voida ihan kovin terveellisestä puhua.

Syön neljä kertaa päivässä, noin kolmen tunnin välein.

Yritän kuitenkin pitää kalorit mahdollisimman alhaisina, pääasia on että syön vähän ja usein.

Sokeri ja kaikki rasvainen ruoka on tietty kielelttyjä, mutta päätin kuitenkin pitää viikossa yhden hieman vapaamman päivän. Oman valvovan silmän alla tietenkin.

Pepsi maxia en vieläkään rajoita mitenkään, vaikka olenkin tietoinen sen epäterveellisyydestä.

Kalorit ovat siinä kuitenkin se asia, mikä ratkaisee.

 

 

Juoksemassa käyn ainakin kolme kertaa viikossa.

Sitten lihaskuntoa treenaan 2-3 kertaa viikossa ja yksi päivä saa olla vapaa.

Liikunnan avulla yritän tietysti saada painon putoamaan, mutta myös vaikuttaa siihen,

mitä näen peilissä. Ja en millään jaksa liikkua noin paljoa, jos en syö jotain.

Kovasti kyllä himottaisi alkaa taas tiukkaakin tiukemmalle nälkäkuurille, mutta haluan kuitenkin pitää hiukset päässä jnejne.

Kuitenkin mun on ihan pakko asettaa itselleni kaloriraja. Se on mun pakkomielle.

Joten se siis olkoon 1000kcal/pvä.

Näillä mennään kunnes toisin määrään!

 

 

Nyt muuta asiaa.

Blogi täyttää muutaman päivän päästä vuoden ja sen kunniaksi päätin tehdä kysymyspostauksen.

Joten kysykää mitän vaan!

Lupaan vastata kaikkiin, mutta kuitenkin niin, ettei mua voi täältä kukaan tuttu tunnistaa.

Nyt rakkaat lukijat areena on teidän, tehkää siitä arvoisenne! ;)

Back In Business

En oo kirjottanut pitkään aikaan. Moni on varmaan ihmetellyt syytä siihen.

Syy oli yksinkertaisesti se, että mulla meni niin hyvin, etten kokenut tarvetta kirjoittaa.

Suljin koko blogin pois mielestäni, koska pelkäsin, että se vain pilaisi kaiken.

En tiedä, mikä asia lopulta pilasi kaiken, mutta tätä blogia en voi siitä syyttää...

Ennen tätä taukoa uskoin, ettei mikään voisi parantaa mun oloa. Olin siitä niin varma.

Sitten eräs ihminen, jonka olin tiennyt jo pitkään, mutten kuitenkaan tuntenut kovin hyvin,

alkoi jutella mulle. Juteltiin aina vaan enemmän ja pikku hiljaa se alko tuntua itseasiassa ihan hyvältä. Se tuntui oikeelta. Vietettiin paljon aikaa yhdessä ja mun olo alko parantua.  

Ei enää ahdistanut ja tunnelin päässä näkyi valoa.

Mä en enää keskittynyt laihduttamiseen niin paljoa ja söin paremmin.

Oli ehkä jopa hetkiä, jollon olin jollain tapaa tyytyväinen itseeni. Se merkitsi mulle paljon.

Mä ajattelin, että kaikki se ahdistus ja paha olo olis nyt takana.

Hetken aikaa mä olin taas oma itseni, jota en oo ollut pitkään pitkän aikaan.

Ja se tuntui kieltämättä aika hyvältä.

Sitten aivan vähitellen vanhat ajatukset alko vallata mun pään. Ensin ne oli välähdyksiä.

Jotain ahdistuksen tapaisia. Ja sitten ne taas katosi.

Oli hetkiä, kun halsuin vaan olla, koska mua ei yksinkertasesti kiinnostanut tehdä mitään.

Itseinho palasi myös pikku hiljaa ja sai mut taas vähentämään syömisiä.

Se oli se vaihe, jossa oli sekä hyviä, että huonoja hetkiä. Ajattelin kuitenkin, että se on vaan normaalia. Kaikillahan on huonoja päiviä.

Mutta sitten kun paha olo alko olla säännöllisempää, tiesin että olin taas vajoamassa alaspäin.

Siinä vaiheessa olin siitä varma, kun en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin terää ihollani.

En viillellyt, mutta luoja miten paljon halusinkaan tehdä niin.

Ensimmäisen kerran.

Sitten toisen.

Halusin niin kovasti viiltä ihon auki ja vuodattaa verta.

Halusin satuttaa itseäni, saada itseni tuntemaan kipua, koska en muuten en oikein tuntenut mitään.

Halusin tuntea jotain, jotta tietäisin olevani elossa.

Samoin kävi myös tälle ihmissuhteelle.

Ensin se tuntui niin hyvältä, mutta hiljalleen mun tunteet alkoi hiipua.

Jotain vaan tapahtui tai sitten mun tunteet ei ollu alun perinkään kovin aitoja, en osaa sanoa...

Mietin myös sitä mahdollisuutta, että mulla on joku sitoutumiskammo.

Liian monimutkasta, että voisin saada siitä jotain selkoa tai että osaisin edes selittää sitä kunnolla.

Anyway se suhde kuitenkin päättyi tänään ja sovittiin, että ollaan vaan kavereita.

Toisaalta mun olo on helpottunu.

Kuitenkin, mikään ei nyt estä mua palaamasta vanhoihin tapoihin.

Itseasiassa, jos aivan rehellisiä ollaan,

sen on ehkä juuri sitä, mitä mä haluankin.

Se tuntuu tutulta ja turvalliselta tässä tilanteessa, kun en tiedä mitä muutakaan tekisin.

Mutta se myös pelottaa mua.

Jatkan taas tän blogin kirjoittamista, koska kaikki ajatukset on niin sekaisin.

Haluan saada niihin jotain selkoa ja koska mulla ei ole ketään, jolle puhua rehellisesti aivan kaikesta,

se on pakko tehdä täällä blogin puolella.

En kuitenkaan välttämättä kirjoittele joka päivä,

vaan vain sillon jos on jotain uutta kerrottavaa tai muuten vaan tuntuu siltä.

En myöskään ole lukenut kenenkään muun blogeja vähään aikaan, mutta lupaan taas ryhdistäytyä.

Ja nyt kertokaa, mitä teille kuuluu? :)