I can see it in your eyes

Ruokapäiväkirja:

Aamupala: kurkkua n. 10kcal
Päivällinen: ED green light 40kcal
Iltapala: kahvia, maitorahkaa ja raejuustoa n. 140kcal

Yhteensä: 190kcal

Ei kannata toivoa mitään. Toivoessa alkaa uskoa, että toive voisi toteutua. Se aiheuttaa vain pettymyksiä, sillä harvoin toiveet käyvät toteen. Elättelin toiveita, että huono onneni voisi vihdoin kääntyä paremmaksi. Mutta kuten yleensä, sain pettyä kun kaikki menikin pieleen. Mitään ei tapahtunutkaan ja elämä jatkuu samanlaisena, jos jatkuu ollenkaan. Ainakin minulla on laihduttaminen. Tiedän, että laihuus ei tuo minulle mitään, se ei paranna oloani. Mutta haluan jatkaa tätä siitä huolimatta. En osaa lopettaa. Enkä edes halua osata. En aio luopua ainoasta asiasta, jota pystyn elämässäni kontrolloimaan.

Tämä oli hyvä päivä. Kulutin reilusti ja söin vähän. Se saa minut tyytyväiseksi. Sen sijaan, että jäisin sängynpohjalle makaamaan, käytän päivän kaloreiden kuluttamiseen. Jos vain voimat riittävät. Kytken päälle välinpitämättömyys vaihteen ja pusken läpi päivä kerrallaan. Siihen asti, kunnes kuolema ottaa omakseen. Mikään ei tunnu enää miltään. Parempi sekin, kuin loppumaton tuska ja ahdistus. Oloni on tyynen viileä.

Tiedän, ettei tämä vaihe kestä ikuisesti. Kohta taas makaan lattialla ja haukon henkeä. Mutta taistelen sitä vastaan. En anna itseni tuntea mitään. En iloa, en surua, en mitään. En välitä mistään, teen vain sitä, minkä osaan. Ratsastan ja kulutan kaloreita tallihommissa. En välitä koulusta, se ei anna minulle mitään. Toimin kuin kone ja vietän päivät talleilla. Enkä syö. Saa nähdä, milloin kroppa pettää, mutta en välitä siitäkään.

Viikonloppu = pakkosyöttöä

Voisin sanoa tätä päivää onnistuneeksi, mutta en sano sillä sitä se ei valitettavasti ollut. En syönyt paljoa, mutta söin ruokaa, jossa oli enemmän kuin 100kcal/100g. Viikonloppu ja pakolliset päivälliset perheen kanssa. Vihaan niitä! Haluan asua yksin, missä ei kukaan ole vahtimassa syömisiäni. Positiivista kuitenkin on, että kulutin enemmän kuin söin. Häiritsee kuitenkin huomattavasti, etten onnistunut pysymään täydellisyydessä, omissa säännöissäni. En voinut muutakaan, kun oli mahdotonta kieltäytyä syömästä samaa kuin muut. Joten söin, pakosta ja erittäin tuskallisesti. Iltapala jäi ruoan osalta väliin, sillä olin liian laiska raahautumaan keittiöön ja kello löi seitsemän ennen kuin kerkesin eväänikään liikuttamaan. 
Erittäin hyvä.

Ruokapäiväkirja:

Aamupala: kahvia ja muutama kurkun siivu n. 10kcal
Päivällinen: riisiä, kanaa, salaattia ja pepsi maxia n. 290kcal
Iltapala: kahvia n. 5kcal

Yhteensä: 305kcal

Huomenna onnistun. 
Tiedän sen.

I have my own rules

Viimesin viikko on mennyt päin persettä. Niin piti laihtua välitavoitteeseen, mutta paino ei ole laskenut. Kai. En tiedä, koska en uskalla astua vaa'alle. Pelkkä ajatuskin saa sydämen fanaattiseen tilaan. En edes halua tietää mitä se näyttäisi. Aivan liian paljon. Pakko saada paino alas. Ääni päässä huutaa, että laihdu tai tapa itsesi. Mutta haluan tehdä molemmat. Haluan onnistua edes yhdessä asiassa ja kuolla laihana. Ennen sitä, en saa tappaa itseäni. Ainakaan tarkoituksella. Lieventävä asianhaara on, että vahinkoja sattuu ja ihmisiä kuolee onnettomuuksissa. Miksen voisi olla yksi heistä?
Päätin luoda itselleni säännöt syömisen suhteen. Se luo turvaa ja tiedän, että pääni sisäinen ääni hyväksyy sen myös. Vaikkei ehkä kokonaan, mutta ainakin se pysyy hiljaisempana.

Sokeri on kielletty aine, ei enää koskaan!
Syöminen sallittu vain kolme kertaa päivässä, ei napostelua. Tämä siksi, että jos pakotetaan syömään, se tapahtuu aamuisin, päivisin ja/tai iltaisin. Siis pakkosyöttö ei voi pilata tätä, ainakaan aikojen suhteen. Sisältö on jo aivan toinen asia.
Ei ruokia joissa enemmän kuin 100kcal/100g.
Ei paljon kaloreita sisältäviä nesteitä. Sallittuja ovat siis vain vesi, pepsi max, kahvi ja tee. Alkoholia pyrin myös välttämään, mutta poikkeus tapauksissa samana päivänä syöminen ei ole sallittua.
Mahdollisimman paljon ns. nollakalorisia tuotteita. Esim. mansikka, mustikka, ananas, omena, kurkku, porkkana jne.
Santsaaminen kiellettyä.
Syöminen muualla kuin ruokapöydässä kiellettyä. Ruoan vieminen huoneeseen huijaus tarkoituksessa kuitenkin sallittua.
Syöminen klo 19.00 jälkeen ei sallittua. Jos pitää syödä, mieluiten aikaisin päivällä, jotta sen ehtii kuluttaa pois.
Ja tärkein: max 500kcal/pvä!

Nämä säännöt ovat tavallaan olleet mun päässä jo pitkän aikaa, mutta halusin saada ne näkyviksi. Ja ajattelin myös yrittää pitää ruokapäiväkirjaa, jonka siis todellakin pitää olla sääntöjen mukainen! Lipsahdukset eivät ole enää sallittuja ja motivoivaksi tekijäksi määrään itseni paljastamaan painoni kahden viikon päästä. Siis 14.10.2013 paino tulee ilmi täällä blogissa, joka siis tarkoittaa sitä, että painon on pakko laskea, ja aika helvetin paljon!

Ruokapäiväkirjan pito ja sääntöjen todella tarkka noudattaminen alkaa maanantaina, koska kuten aina, se on paras päivä uuden aloittamiselle.
Vaa'alle menen sitten, kun se ei ahdista enää niin paljoa. En jaksa ottaa siitä turhaa stressiä, kun on niin paljon suurempiakin murheita...

Are you gonna kill somebody? Just myself.

Hengitys on raskasta. Tuijotan tyhjyyteen ja odotan, milloin se loppuu kokonaan. Koko ruumiini tuntuu raskaalta ja epätodeliselta. Sade ropisee kattoon ja voin melkein tuntea kosteat pisarat ihollani. Se on kuitenkin harhaa, sillä en edes tiedä sataako ulkona. En ole varma, mitä kello on tai mikä päivä tänään on. Sillä ei oikeastaan ole väliä. Ajatukset tuntuvat sumeilta ja toivoisin nukahtavanai. Olen kuitenkin hereillä, vaikka se tuntuu harhaiselta. En tiedä, mikä on totta ja mikä oman pääni sisäisiä tuotosta. Kuulen ääniä, mutta minulla ei ole aavistustakaan mistä ne tulevat. En jaksa liikkua, jotta voisin mennä katsomaan onko joku pihalla. Ei siellä kuitenkaan mitään ole ja miksi edes välittäisin? Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua? Sarjamurhaaja tulee ja tappaa minut? Ei se ole paha asia ollenkaan. En laittaisi vastaan, en todellakaan. Joskus mietin, että kuinka paljon pitäisi maksaa, jotta joku suostuisi tappamaan minut. Ei tarvitsi tehdä sitä itse. Ei tarvitsisi huolehtia mistään.

 

 

 

Olen hauras sisältä, mutta esitän vahvaa. En osaa näyttää tunteitani. Ulkokuoreni on todella kova.

Ihmiset kuvittelevat, että olen vain laiska ja välinpitämätön. Äitini sanoi joskus, että toivoisi minulle tapahtuvan jotain kamalaa, jotta joutuisin kerrankin itkemään. Hänen mielestään minulla ei ole empatiakykyä. En koskaan itke muiden nähden. Viimeksi niin kävi, kun olin aivan pieni.

Ehkä alle kymmenen vuotias. Kun setäni putosi kaivoon ja hukkui.

 

On päiviä, jolloin tunnen palavani sisältä päin. Yleensä kuitenkin tuntuu siltä, kuin olisin ikijäässä.

Tiedän, että jos jaksaisin välittää, on paljon asioita jotka saisivat minut vihaiseksi. Mutta on myös asioita, jotka saisivat minut iloiskesi. Voisin olla iloinen, jos antaisin itselleni luvan tuntea kaiken.

Mutta samalla minun täytyisi tuntea se kipu, mikä tulee muiden ihmisten vihaamisesta. Se tuska, minkä muiden teot ja ilkeät sanat ova aiheuttaneet. Se pettymys, jota koen kun ajattelen, mikä minusta on tullut ja mitä olen tehnyt. Ja ennen kaikkea se turhautuminen, miten olen hukannut monta vuotta ja pilannut kaikki mahdollisuuteni. En voi ajatella kakkea sitä. Sen kaiken tunteminen murtaisi minut lopullisesti. Sillä pienellä ilolla ei olisi enää mitään merkitystä kaiken tämän tuskan ja itseinhon rinnalla. Se hukkuisi tämän kaiken harmauden alle, enkä milloinkaan ehtisi kokea sitä.

En voi antaa itselleni lupaa tuntea.

 

Ei haavat niitä repimällä parane

Sanoin terveydenhoitajalle, etten halua lähteä niin kauas hoitoon.

Sanoin, että voin odottaa vaikka kuinka kauan päästäkseni lähemmäs.

 Sanoin myös, etten saa ikinä itseäni lähtemään sinne asti tällaisen asian takia.

 

"Kyllä sun olisi todella tärkeää mennä sinne, että saadan sun hoito aloitettua."

 

Siellä olisi vastassa sairaanhoitaja ja lääkäri. Ja jos en kuulemma mene, niin sitten harkitaan kotikäyntiä tms, että mut tavoitetaan. Mä sanoisin tätä jo kiristykseksi.

Haistakaa paska vaikka koko saatanan maailma, mähän en sinne mene!

Raivostuttaa, vituttaa ja ennen kaikkea ahdistaa.

 

 

Tämä kaikki sai mussa jonkin ihme kapinan aikaseksi.

 Päätin paastota, enkä suostu syömään vaikka kuka käskisi.

En mene hoitoon, eikä mua voida siihen pakottaa.

En puhu kenellekään, koska en halua.

Teen mitä huvittaa tai sitten olen tekemättä,

koska mua ei yksinkertasesti enää jaksa kiinnostaa.

 

Mä tapan itseni, jos haluan, eikä kukaan voi sitä estää.

 

 

Siinähän yrittävät tehdä kotikäynnin.

En ole kotona.

Ja jos soittavat porukoille, niin siinähän soittavat.

Sekin on mulle aivan vitun sama.

En aio mennä kouluun.

Ihan sama, vaikka luulisivat mua kadonneeksi tai tehneeni itelleni jotain.

Ehkä siitä tulee vielä totta...

 

Mä olen kyllästynyt tähän kaikkeen paskaan.

Ihmisiin, jotka valehtee.

Jotka pettää lupaukset ja puhuu paskaa.

 

Mä olen kyllästynyt elämään.

 

Sen ajan, mitä täällä vielä olen.

Mä aion elää sen just niinkuin mua huvittaa.

Ja jos ei huvita.

 

Sillon mä päätän sen.

 

 

 



Missä menee raja, missä on loppu ympyrän?

Minut valtaa joskus valtava tarve syödä. Kuitenkin vasta nyt ymmärrän, mitä se todella tarkoittaa. Se ei ole nälkää, se ei ole mielitekoja. Se on tarve täyttää tämä tyhjyys sisälläni. Oloni on tyhjä ja kuvittelen ruoan täyttävän sen. Tosiasiassa se kuitenkin vain pahentaa oloa, saa tuntemaan entistä tyhjemmäksi. Vaikka söisin itseni halkeamispisteeseen, ei tyhjyys katoaisi minnekään. 

 

 

En uskalla tarttua kiinni mihinkään. Mahdollisuudet valuu käsistä, sillä pelkään koko ajan, että romahdan lopullisesti. Vaikka yhdellä hetkellä tuntisin pystyväni tekemään töitä unelmani eteen, saatan toisella hetkellä suunnitella kuolemaani. Miten selitän muille, että en taas pystynytkään elämään? Olen syvällä suossa, missä maanalaiset kummajaiset kuiskivat korvaani.

Et osaa elää. Tapa itsesi, parempi vajota kuin esittää elävää.

 

 

Koska sitä juurikin teen. Nauran ja näytän siltä kuin nauttisin elämästä. Todellisuudessa en edes tiedä, mitä se tarkoittaa. Riittääkö, jos hengittää? Ei varmaan...

Aurinko nousee ja aurinko laskee, välissä kerkeän ehkä vetämään pari kertaa henkeä.

Jokaisella uloshengityksellä osa minusta haihtuu ilmaan. Enkä enää milloinkaan saa sitä takaisin.

Ihmiset puhuvat tulevaisuuesta. En usko omaavani sellaista asiaa. Tunnelin päässä ei näy valoa.

Ei edes lähestyvää junaa. Ei mitään.

 

En osaa näyttää tunteita. En voi itkeä, vaikka haluaisin. En voi kertoa, että sattuu. Pitää esittää vahvaa. Ja vaikka ei tarvitsisi esittää vahvaa, en pysty kertomaan, miten hajalla oikeasti olen.

Vähättelen asioita ja annan vaikutelman, etteivät asiat oikeasti olekaan niin kovin huonosti.

Vaikka ne ovat, huonommin...

 

 



Asioilla on tapana mennä päin helvettiä

Puhelin soi aamulla. Outo numero. Ajattelin ensin olla vastaamatta, mutta vastasin kuitenkin.

Se oli psykiatrian poliklinikalta. Huono vain, että se on melko kaukana, kun lähempänä ei ilmeisesti ollut tilaa. Sain ajan ensi viikon torstaille. Järkytys oli kuitenkin niin suuri, että unohdin ottaa ajan ylös. Nyt en tiedä monelta se on. Mutta en halua mennä sinne. Tiedän varmasti, etten ikinä saa raahattua itseäni sinne asti, varsinkaan kun pelkkä ajatuskin ahdistaa jo näin paljon. En pysty siihen.

Joko odotan, että pääsen tänne lähemmäksi tai sitten jätän koko leikin kesken.

Ehkä jään sängyn pohjalle, mistä kukaan ei tule minua hakemaan...

 

 

Kaikki on vaikeaa. Nukahtaminen, sängystä ylös nouseminen, syöminen, koulussa oleminen, puhuminen, hengittäminen ja kaikkien muiden sekä itseni asettamien vaatimusten noudattaminen.

En jaksa olla, en hengittää. Eläminen on ylivoimaista. Ja silti sen pitää näyttää ulos päin siltä, että se olisi maailman helpoin asia. En pysty suoriutumaan niistä asioista, joista muut olettavat minun suoriutuvan. Ja silloin olen laiska ja saamaton. Otan haukut vastaan, sillä en voi kertoa kuinka vaikeaa minun on ylipäätään nousta aamuisin sängystä. Kuitenkin kaikki ne sanat satuttaa.

Rikkoo aina hieman lisää. Paiskaa aina lujempaa kovaa maata vasten.

 

 

Tunnen syyllisyyttä jokaisesta murusetsa, joka menee suuhuni. Tuntuu kuin pienikin määrä ruokaa pilaisi kaiken. Lihottaisi minua heti viisi kiloa. Aivan kuin se saastuttaisi minut sisältä.

Siksi en voi syödä, vaikka kuinka haluaisin. Päivittäin syön alle 300kcal, mutta se tuntuu aivan liian paljolta. Eikä auta, vaikka kuluttaisin enemmän kuin söisin. Vain ei mitään on hyvä.

Paino on tippunut vain yhdeksän kiloa siitä, kun aloitin laihduttamisen aterioita skippaamalla.

Se ei ole tarpeeksi. Ei lähelläkään. Vielä pitäisi ainakin kymmen kiloa laihtua.

 

 



This is the part of me that you never gonna ever take away from me

Taas kahdessa päivässä tippunut kilo painosta pois. Olen aina vain lähempänä tavoitettani.

Väitavoitteeseen ei ole enää kovin pitkä matka. Toivon mukaan olen siellä reilun viikon päästä.

Syömättömys on helppoa, syöminen vaikeaa. Joka päivä ennen kuin kukaan on tullut kotiin, laitan lautaselle hieman ruokaa, annan koirille ja laitan lautasen tiskialtaaseen,

niin että minun uskotaan syöneen. Se toimii, mutta kohta täytyy ruveta peittelemään myös laihtumista porukoilta. Se on jo huomattavissa ja pelkään, että porukat yrittää estää sen syöttämällä mulle ruokaa.

Niin ei saa tapahtua, mutta onneksi on olemassa löysiä vaatteita, nimittäin melkein kaikki vaatteeni, jotka ennen olivat sopivan kokoisia...

 

 

Tänään oli aika koululääkärille. Sain lähetteen eteenpäin, mutta saattaa mennä viikkoja ennen kuin pääsen mihinkään. Toisaalta se ei minua haittaa, ei oikeastaan ollenkaan. Saan aikaa ajatella ja ennen kaikkea aikaa laihtua. Joudun kuitenkin viikottain käymään terveydenhoitajalla puhumassa ym.

Ehkä sekin on ihan ok, jos minua ei pakoteta syömään.

 

Koululääkäri: Kuinka usein sulla on itsetuhoisia ajatuksia?

Minä: Koko ajan... Mä tiedän, että mä aion tehdä sen, mutta en ihan vielä..

Syvä hiljaisuus.. Ehkä ei olisi pitänyt sano sitä.

 

K:Jos et halua heti lähteä, niin siinä saattaa mennä viikkoja,

 ennen kuin sinne pääsee. Lupaatko, ettet sinä aikana et tee itsellesi mitään?

M: En mä voi sellaista luvata...

K: Ai, no mutta jos tulee akuutti hätä, niin tule sitten tänne ja pääset heti hoitoon.

M: Joo... Jos akuutti hätä tulee, niin mä olen rekan alla, enkä täällä puhumassa siitä..

 



Someday, you'll have to let me go

Nousen sängystäni. Astun sydän pamppaillen vaa'alle. Sama rutiini toistuu joka päivä. Näytölle ilmestyvä luku määrittää sen, olenko hyvällä vai huonolla tuulella.

Mutta tänään, huokaisen helpotuksesta. Paino on laskenut.

Viikossa olen laihtunut kolme ja puoli kiloa.

Pieni hymy ilmestyy kasvoilleni, mutta en voi iloita liikaa. En ole vielä tarpeeksi laiha.

En ole tarpeeksi laiha kuolemaan.

Juon kupillisen teetä ,joka lämmittää mukavasti kohmeista kehoani ja lähden kouluun.

 

 

I imagine my death all over agan in my head.

Rekan tullessa vastaan tiellä, olin sitten kävellen tai autolla, kuvittelen törmääväni sen keulaan. Tuijotan lähestyvää kuolemaani suoraan silmiin. Miten rekka tulee kohti hurjaa vauhtia ja miten murskaudun sen alle. Hetkesä kaikki on ohi ja tulee hiljaista. Kuvittelen kuolemani päässäni aina vain uudestaan, mutta joka kerta annan sen mennä vauhdilla ohi. En ole valmis, en vielä tänään.

Mutta joku päivä, tiedän, että se odottaa minua siellä. Se antaa minulle voimaa.

 

Iltapäivän jälkeen kaloreita on kertynyt varmaankin jotain 500. Olen todella pettynyt itseeni. Voisin viiltää ranteen auki ja antaa kaiken veren valua ulos kehostani. Mutta se olisi liian helppoa. Olin ajattelematon ja tyhmä, ansaitsen tuntea kaiken tämän ahdistuksen ja itseinhon. Yritin oksentaa, mutta jostain syystä en saanut mitään ulos. Olisin voinut itkeä, sillä tuntui, että epäonnistuin kaikessa.
Sen sijaan juoksin ja juoksin, kunnes en saanut enää henkeä.



Kai mä hengitän...

Eilinen oli kaukana mukavasta päivästä. Mahakipua ja palelemista. Ja tietysti pakkosyöttöä. Aamupäivän onnistuin pysymään alle 100kcal, mutta pian koittikin se aika, jolloin piti mennä syömään. Hesburger, mikä muukaan. Ensin täytyi jonottaa monta kymmentä minuuttia ja koko sen ajan mietin hätäuloskäyntiä tästä rasvaista ruokaa ja syöviä ihmisiä täynnä olevasta paikasta. En keksinyt. Pakko oli jotain ottaa, joten otin salaatin, 219kcal. En saanut syötyä edes kaikkea, joten kaloreita ei tullut onneksi edes sitä 200. Mutta mahakipu syömisen jälkeen oli karmea. Ja se kesti melkein koko loppupäivän, päätin siis olla syömättä sen välttämiseksi. Kotimatkalla pysähdyttiin abc:lle, yllätys yllätys syömään. Kuinka usein ihmiset oikein syövätkään? En ollut edes vielä toipunut edellisestä kohtaamisesta ruoan kanssa, joko taas pitäisi aiheuttaa uutta ahdistusta itselle? Onneksi "ei tee mieli" meni läpi ja riitti, että söin hesestä salaatin mukana tulleen pienen patongin, jossa oli ehkä reilu 100kcal. Oikeastaan esitin syöväni, söin hieman ja heitin loput roskiin. Koko päivänä kaloreita kertyi siis reilut 300. Liikaa, mutta huonolla tuurilla olisi voinut kertyä enemmänkin...

 

Olen oikeastaan aika tyytyväinen viikon tuloksiin. Voisin vaikka hyppiä riemusta, mutta en hypi sillä mikään muu ei sitten olekaan hyvin. Muuten ei ole aihetta juhlaan, ei sitten minkäänlaista. Viime tiistaista paino on laskenut yli 3kg. Luultavasti enemmänkin, mutta tarkan luvun saan tietää vasta muutaman päivän päästä, sillä nyt on se aika kun paino on ainakin kilon normaalia korkeammalla. En malta odottaa, sillä pitkään aikaan paino ei ole ollut näin alhaalla. Ja olen varma, että se jatkaa putoamistaan. Niin, että pian näen nelosella alkavan luvun.

Tänään en ole syönyt mitään. En luultavasti syökään, sillä en koe sille minkäänlaista tarvetta. En halua syödä enää koskaan, mitään... Pelkään vain, että joku estää sen. Voin laittaa vastaan, mutta silloin asiasta tulee julkinen, enkä usko haluavani sitä. Onneksi on vielä aikaa miettiä, millä estän sen kaiken. Matkaa on vielä siihen, että mut alipainon takia raahataan hoitoon. Tai ehkä se ei olekaan kovin kaukana tällä vauhdilla... Ehkei kuitenkaan vielä ensi viikolla, mutta entä sitä seuraavalla...?

 



 

Päivät ovat liian pitkiä. Illat ovat liian pitkä. Yöt ovat liian lyhyitä. Haluaisin yön jatkuvan loputtomiin. Voisin vain nukkua ja unohtaa kaiken muun. Ei tarvitsisi syödä koskaan. Haluaisin tehdä sen ilman, ettei tarvitsi selitellä muille mitään. Selittää, miksi en halua nousta sängystä. Miksi en halua syödä. Miksi haluan kuolla pois. En osaa selittää, eikä kukaan ymmärtäisi. Olen viallinen. Vialliset tuotteetkin palautetaan kauppaan, miksei minua palauteta sinne, missä en ollut olemassa?

 

Katosi värit, nyt on vain pimeää...

Kaloreita on kertynyt tänään "pakkosyötön" takia melkein 400. Ja vaikka olen kuluttanut vielä enemmän, silti on niin inhottava ja ällöttävä olo. Paino oli laskenut eilisestä vain 400g, johtuen varmasti siitä, että jouduin syömään n. 300kcal. Siis kaksi paskaa päivää peräkkäin.

 

Huominen on vieläkin pelottavampi. Pitää lähteä porukan mukana Hesaan stadikalle kisoja katseleen.

Muuten olisinkin varmasti tosi innoissani lähdössä, jos en tietäisi että tulee olemaan niin vaikeaa olla syömättä. Mä en halua syödä, en mitään. Mutta kuitenkin pakotetaan ja aivan varmasti vielä joain roskaruokaa tms. Inhottaa vain ajatellakin, että mitä jos mun on pakko yrittää syödä sellaista.

Joko mun on pakko turvautua äärimmäisiin keinoihin syömisen estämiseksi tai sitten vain kieltäytyä suorasti. Siitä seuraa ongelmia, mutta roskaruoan syöminen ei ole vaihtoehto.

 

 

 

"Koska me ei olla enää me. Ostetaan joululahjat jollekin toiselle. Sä et kuulu enää mulle. Kun lähdet, en perääsi enää kävele, koska me ei olla enää me. Voit saattaa kotiin, muttet pääse enää sisälle, ei haavat niitä repimällä parane. Joten käänny ja kävele, koska me ei olla enää me."

This wasn't supposed to happen...

54 tuntia olin syömättä. Olin tyytyväinen, huolimatta siitä että kerran mienasi lähteä taju. Se on kuitenkin pieni paha. Sitten kaikki pilattiin. En olisi halunnut syödä, en kaivannut ruokaa. Itse asiassa pelkkä ajatuskin syömisestä oli kuvottava. Mutta siinä se oli. Ruokaa lautasella, suoraan edessäni. Aion syöttää sen koirille, mutta valitettavasti en ollut yksin, joten pakko oli yrittää tunkea se suuhun, koska halusin edelleen pitää kulissit yllä. Se oli vain pieni annos, mutta sen syömiseen kului melkein puoli tuntia. Pyörittelin ruokaa lautasella ja aina silloin tällöin sain laitettua pienen palan suuhuni. Mutta se kaikki oli kidutusta ja tuntui, että sen jälkeen vihasin koko maailmaa.

 

 

Sama toistui aamulla, kun isä oli vapaalla ja oli tehnyt aamupalaa. Yleensä odotan niin kauan, kunnes jään yksin pöytään ja syötän kaiken koirille. Mutta tänään mun piti lähteä kouluun, enkä voinut odottaa. Sanoin, ettei ruoka maistu näin aikaisin aamulla, mikä on kyllä aivan totta.

Se meni läpi, ehkä siksi että vastassa oli tällä kertaa se hieman heikompi ja ei niin vaativa osapuoli.

Ja hyvä niin.

 

 



We jumped, never asking why.

Pää hajoaa. Haluan hiljentää kaikki äänet ympäriltäni. Haluan istua yksin pimeässä viiltelemässä. Mutta en voi, koska silloin joku saattaisi huomata jotain. Se ajatus lamaannuttaa minut sisältä päin. Pitäisi tehdä sitä ja tätä, mutta en halua tehdä yhtään mitään. Vaatimuksia satelee joka puolelta, en jaksa välittää. Haluan paeta kauas pois, missä kukaan ei tunne minua. Ei vaatisi mitään. Ei haluaisi tietää, olenko syönyt tänään. Ei vaatisi todisteita. Ei tarvitsisi enää valehdella.

 

Yli 52h syömättömyyttä ja 900 tänään kulutettua kaloria takana.

Valehtelisin, jos väittäisin etten ole tyytyväinen. Ehkä vielä huominen syömättä. Ainakin iltapäivään asti. Kahden päivän aikana paino on pudonnut suunnilleen kaksi kiloa. Odotan näkeväni huomenaamulla vielä pienemmän luvun. Aina vain pienemmän, kunnes olen tyytyväinen. Ja sitä en ole koskaan. Pepsi maxia ja liikuntaa. Ja sitten vielä vähän lisää liikuntaa.

 

 

Porukat vaati todisteita, että olen syönyt tänään. Keksin jonkun hätävalheen, koska minulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä jääkaapissa oli ja mitä olisin voinut sieltä syödä. Sanoin myös syöneeni koulussa, joka ei ole lähelläkään totuutta.

"Niin ne kaikki anorektiokot sanoo..."

Sanoin, että siinähän sanovat ja toistin, että olen syönyt.

Valehtelemisesta tulee koko ajan helpompaa. Alussa tunsin syyllisyyttä, jos väitin syöneeni, vaikken ollut. Nyt se tulee automaattisesti, enkä edes ajattele sitä sen ihmeellisemmin.

Kaikkeen tottuu, niin sitä ainakin sanotaan...

 

 

 

 

There's 7 billion people. This planet doesn't need me.

Kulutetut kalorit tänään: 456kcal
(Korjaus: lenkin jälkeen 1094kcal)

Syödyt kalorit tänään: 0kcal

 

En tiedä, pitäisikö syödä jotain, mutta en halua. Ehkä sen sijaan lähden lenkille.

Ahdistus lyö taas päälle ja saa ajatukset sumenemaan.

Välillä en muista mikä asia on todellisuutta ja mikä unta. Kaikki menee sekaisin.

 

 

Kaikki asiat on tekemättä, enkä edes jaksa välittää.

Haluaisin nukkua, mutta en saa unta ja öisin pyörin sängyssä miettien, että mitä pitäisi tehdä.

En jaksa käydä koulussa ja yleensä lähden sieltä aikaisemmin, siksi etten ahdistukselta pysty istumaan paikoillani.

 

I'm done. I give up.

 

Miten odotankaan sitä päivää, että voin hengittää viimeisen kerran.

Odotan viimeistä päivää, mihin kaikki päättyy...

 



Kaikki loppuu aikanaan

"lähen kaksseiskan niinku Winehouse
eikä musta jää jäljelle ku tuhkaa ja kaipaus
sano mitä varot, varo mitä sanot
jos sanot mitä sattuu, se sattuu mitä sanot
enkä purkaa näit enää ikin kellekkään
vaik mun on melkein mahdoton hengittää
olla selvinpäin, varsinkin näin nuorena
sun päätös on onks se taivas vai tuonela
mut tiedän et se tulee vastaan vielä
ja kaikki jotka lähtee tulee vastaan siellä

mua pelottaa, ja haluun parkuu, oon elossa,

mut haluun juosta karkuun mun sielua,

vaik mä kunnioitan omaani katon omil silmil

enkä raamatun tai koraanin

elää omien sääntöjen mukaan

mun ja mun uskonnon väliin tuu kukaan

se on aitoo ainaki mun pään sisäl

sä kuljet vuosii laput silmil ni sä et nää mitään

miten maailma sortuu sun jalkojen alta

kumpa tää fucking painajainen ois vaan unta..."

You know nothing about me

Puhuimme tänään kaverini kanssa dieeteistä. Tai oikeastaan hän puhui ja minä kuuntelin. Tämä kaveri siis haluaa kiinteyttää itseänsä ja kokeilee erilaisia dieettejä. Siinä sitten puhuessaan mainitsi skinny girl dietin ja lisäsi perään vielä, kuinka sairasta se on. Taisin sitten paljastaa kokeilleeni sitä jokus.

 

"Ihme, ettet oo viä saanu anoreksiaa. Tai sitten sun itsekuri ei riittäny jatkaa sitä dieettiä niin pitkälle, että olisit saanu sen."

 

Mitä olsin osannut sanoa siihen. Että hän melkein osui oikeaan? Ei, olin vain hiljaa. Miten voi olla, että oikeasti paras ystävä on noin sokea, ettei tajua miten asiat oikeasti ovat. Tai sitten hän pitää minua niin lihavan, ettei usko, että voisin olla anorektikko. Toisaalta, olen ihan hyvilläni siitä, että hän  sonoi sen. Sain taas uutta puhtia itseni pienentämiseen.