What can I say?

Mä olen sanaton, vaikka mulla olisi niin paljon sanottavaa. En voi kuitenkaan sanoa mitään, en voi olla niin rehellinen. Siksi mä olen hiljaa, mietin miten sen voisin kertoa. Olen sekaisin, kipu tuntuu koko kehossa vaikka se on vain henkistä. Sattuu ja itkettää. En osaa sanoa tai ajatella mitään järkevää.

Is this heaven or hell?

Mun pitäisi oikeastaan olla jo nukkumassa. Mutta mä en pysty. En oo tuntenut itseäni näin tyhjäksi sisältä pitkään aikaan. Mitä mä oikeastaan edes tunnen ja ajattelen kaikesta? En tiedä, tällä hetkellä en ainakaan yhtään mitään. En iloa, en surua, en edes ahdistusta. Ihan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Mä olen onnistunut pysyttelemään tänään(kin) melko pienissä kalorimäärissä, mutta en saa siitäkään mielihyvää. Onnistuminen ei tunnu miltään, mikä helvetti mua vaivaa? Toisaalta on varmaan hyvä saada hetken rauha ahdistuskelta ja masennukselta, koska huomenna ne varmaankin iskevät taas täysillä päälle. Mun pitäisi siis varmaan osata nauttia tästä tyhjyydestä, mutta en voi tehdä sitäkään. Mä vain olen. Eikä sekään tunnu miltään. Yleensä se on loputonta kidutusta, pelkkä ajatuskin olemassaolosta. Nyt mulle on aivan sama, olenko elossa vai kuollut. Ehkä olenkin eläväkuollut.

I'm looking for things that will never be

Olo on taas pahempi. Itkettää ja ahdistaa. Tuntuu, etten jaksa enää tätä paskaa. Haluaisin vain kadota, lakata olemasta. 

Kaipaan menneisyyttä, pelkään tulevaa. Mä olen jämähtänyt paikoilleni, samalla kun toiset jatkaa elämäänsä. Kaverit muuttaa pois kotoa ja aikuistuvat. Mä roikun edelleen vanhempien nurkissa, koska mulla ei ole voimia mennä töihin ja sitä kautta mulla ei ole varaa maksaa vuokraakaan. 

Mä kyllä niin haluaisin oman asunnon. Voin niin kuvitella sen täydellisyyden, jääkaappi ammottaa tyhjyttään, eikä kukaan ole valittamassa jos makaan koko päivän sängyssä. Mä voisin tehdä  ihan mitä vain, tai ennemminkin olla tekemättä mitään. Mutta eipä missään ilmaisiksi asuta, joten se siitä...

Mä nautin yksinolosta. Vain silloin mä voin olla täysin oma itseni. Mun ei tarvitse esittää iloista.

Mutta nyt mulla kuitenkin on sellainen fiilis, että haluaisin tähän jonkun, jolle kertoa miten paha olo mulla on. Jonkun, joka oikeesti ymmärtäis.

Vaikka kuitenkaan mä en osais kertoa mitään, eikä kukaan ymmärtäis. Mutta silti se ajatuksena tuntuu liiankin ihanalta.

Ja vaikka kirjottaminen on tavallaan helpompaa, sillä saa rauhassa miettiä sanojan, niin silti mä kuitenkin haluaisin puhua ennemmin kuin kirjoittaa. Kuitenkaan en edelleenkään halua puhua ammatti-ihmisille, sillä se systeemi, että paikalle mennään ja sitten puhutaan, ei toimi mun kohdalla. Mä tarvisin jotain tekemistä ja siinä ohella voisin ehkä yrittää puhua ja sen ihmisenkin pitäis olla just se oikee eikä vähän sinne päin. En mä saa oikeasti ulos itestäni mitään, jos on tilanne, että "nyt pitää puhua, koska sitä varten tässä kerran ollaan". Mutta ei mikään mene ikinä niin kuin mä haluaisin, joten turhaan mä tässä itseäni kiusaan ja elättelen toiveita, saatana.

Mä olen samalla vihainen ja surullinen. Vihainen ennen kaikkea itselleni, että olen mikä olen, mutta myös maailmalle. Miksi se ei voi päästää mua pois? Joka päivä ihmisiä kuolee onnettomuuksissa, miksen mä voi olla yksi niistä? Miksimiksimiksi? Mä en jaksa enää olla. En jaksa hengittää. Mutta mä en voi muutakaan ja se tekee tästä kaksinkerroin pahempaa. Miksi on pakko elää, vaikkei tahdo? Mä en jaksa enää uskoa, että tää on vaan ohimenevää. Tätä on jatkunut nyt liian kauan ja mä olen menettänyt kaiken uskoni parempaan. Kaikella on rajansa ja mun raja tuli mua juuri vastaan. Eikä se päästä mua ohi, se ei anna mun kääntyä, vaan mä jähmetyn paikoilleni.

I'm sorry I'm really a mess right now

Kaksi viikkoa perheen kanssa lomareissulla. En käynyt blogissa, enkä lukenut muidenkaan blogeja, mutta nyt oon palannut ja yritän saada juonesta kiinni ja selailla blogeja. Silloin kun aloitin blogin kirjoittamisen, meillä oli tietty porukka ja nyt tuntuu, että vain muutama on siitä porukasta jäljellä. Moni on parantunut tai muuten vain lopettanut, en tiedä mitä on käynyt, mutta nyt on paljon uusia blogeja samojen ongelmien kanssa. Mä edelleen muiden joukossa. Mun blogitekstien aiheet eivät ole muuttuneet juurikaan puolentoista vuoden aikana. Mä junnaan edelleen samassa paikassa, jalkani juoksevat, mutten liiku minnekään.

Kaksi viikkoa lomalla, liikaa seuraa ja liikaa ruokaa. Söin enemmän kuin normaalisti, osittain pakotettuna, mutta pieni osa musta halusi myös kokeilla, miltä tuntuu syödä kuin muut ihmiset. Ei tuntunut ollenkaan hyvältä. Huono omatunto oli osana jokaista suupalaa. Olo oli ihan kamala aina syömisen jälkeen, turvonnut ja likainen. Oikein kaipasin sitä nälän tunnetta, kun vatsa huutaa ruokaa ja sille saa vain näyttää keskisormea ja tuntea sen kärsimyksen. Tunnen suurta helpotusta päästyäni kotiin, missä voin kääntää selän kaikelle syötävälle, ainakin melkein. Tuntuu niin hyvältä, kun vatsa on täysin tyhjä, eikä tarvitse (toivottavasti) syödä mitään. 

Kaipasin tätä niin paljon! 

Kaikessa on kuitenkin oma varjopuolensa. En toisaalta olisi halunnut takaisin kotiin, takaisin arkeen. Muilla alkoi tai on alkamassa koulu ja mulla ei ole hajuakaan mitä mä teen. Vaikka en mä jaksaisi tehdä mitään kuitenkaan ja omasta puolestani jäisin mieluusti kotiin ikuisiksi ajoiksi. Ongelma on muut ihmiset, jotka jatkuvasti painostavat suorittamaan koulun loppuun ja hakemaan töitä ja miettimään tulevaisuutta ja keksimään, mitä haluan elämälläni tehdä jaja... Mutta kun mä en halua tehdä sillä mitään. En töitä, en koulua, en ihmissuhteita, en draamaa enkä koko elämää. Haluan lahjoittaa sen jollekin kuoleman sairaalle, joka epätoivoisesti haluaa vain elää. Näin saisin viimeisen hyvän tekoni. Sitä mä haluan elämältä. Tekee mieli huutaa, en jaksa. Tekee mieli raivota, en jaksa. Mä olen passiivinen eläjä. Olen olemssa, mutta siinä kaikki. En jaksa välittää. En jaksa ajatella, kun en edes tiedä, mitä ajattelisin. Mun pää on tyhjentynyt. 

Onko tää sitä sisältäpäin kuolemista?