And I just wanna scream

En ole tarpeeksi vahva. Tarpeeksi vahva taistelemaan vastoinkäymisiä vastaan, sietämään sitä tunnetta, etten ikinä ole tarpeeksi hyvä missään tai kelpaa kenellekään. En jaksa pitää hymyä yllä, kun joka hetki tunnen itseni mitättömäksi ja uupuneeksi. En tiedä, mitä aina teen väärin, kun kaikki hylkäävät. Kaikilla muilla menee aina paremmin, eikä kukaan voi ymmärtää miltä minusta tuntuu. Kaikki pitävät minua vain laiskana ja negatiivisen asenteen omaavana, entä jos olenkin kaikkea sitä?

En vain jaksa ajatella asioista muka positiivisesti, mitä se auttaisi? Saan pettyä joka tapauksessa, elämä puskee minua taukoamatta alaspäin. En jaksa, enkä edes osaa pistää vastaan. En tiedä, mitä tehdä. Suurin osa minusta haluaa päättää kaiken, sillä en jaksa jokapäiväistä ahditusta ja itsensä uneen itkemistä. En jaksa elää sen tunteen kanssa. Tunteen, joka sanoo, ettei minulla ole tulevaisuutta. Kuitenkin pieni osa minusta haluaa pitää yhä kiinni. Ei itseni, vaan muiden takia. En haluaisi tuottaa sitä tuskaa läheisille, kun olen nähnyt mitä läheisen itsemurha oikeasti aiheuttaa.

 

 

Monet ajattelevat, että itsemurha on itsekästä. Se on totta, mutta miksi myöskään elää ja kitua vain muiden takia. Ei se ole elämää. Harva tekee elämässään kaiken muiden takia, vaan yleensä asiat tehdään oman itsensä vuoksi. Itsemurha on itsekästä, mutta myös erittäin rohkea teko. Sitä rohkeutta en ole vielä saanut itseeni kasattua. Raukkamaista on elää koko elämänsä muita miellyttäen. Jokaisen tulisi saada tehdä omaa elämäänsä koskevat päätökset itse. Ei muiden tarvitse hyväksyä kenekään itse aiheuttamaa kuolemaa, mutta jokainen voisi edes yrittää ymmärtää mitä se toinen mahdollisesti on käynyt elämässään läpi. Ei kaikilla riitä voimia, eikä halua pitää yllä positiivistä ajattelutapaa ja puskea vastoinkäymisten läpi onnellisuuteen. Mutta miten kertoa tämä kaikki läheisille. Äidille ja isälle, jotka ovat varmasti toivoneet jotain aivan muuta kuin masentunutta ja itsetuhoista tytärtä. Olen varmasti pettymys vanhemmilleni. Ja olen pahoillani siitä...

I'm so sorry for not being that daughter you've alwasy wanted me to be

 

I'm dancing, alone.

Halu olla pieni kasvaa. Vihaan jokaista osaa kehossani. Haluan olla siro ja luinen. Mietin usein, millaista on olla tyytyväinen kehoonsa ja itseensä ylipäätään? Miltä tuntuu, kun laihdutushalut eivät määrä elämää? Millaista on tuntea itsensä tarpeeksi laihaksi? Vai onko sellaista harhakuvitelmaa edes olemassakaan? Millaista elämäni olisi, jos olisin laiha? Mitä muut minusta ajattelisivat?

Tulenkohan koskaan saamaan vastauksia näihin kysymyksiin...

 

 

Haluaisin lopettaa syömisen kokonaan. Se olisi helpompaa. En jaksaisi murehtia siitä, että lihonko jos nyt syön tämän omenan. Paastoamalla nämä kaikki murheet katoaisivat. Mutta silti joudun aina jossain vaiheessa syömään. Haluaisin piiloutua kaikelta. Olla vain yksin ja odottaa läskien katoavan kehostani. Vasta silloin voisin näyttäytyä maailmalle. Vasta kun olen laiha, siis todella laiha.

Mutta pelkään, etten laihdu koskaan. Entä jos paha maailmankaikkeus estää minua laihtumasta? En voisi sallia sitä. Pakko taistella vastaan. Todistaa kaikki vääräksi.

 

 



I'm broken, do you hear me?

Me kaikki haluamme kuulua johonkin. Tarvitsemme ihmisiä vierellemme ja jonkun joka välittää. Joku kerää ihmisiä ympärilleen ikäänkuin suojaksi ja jollakin on vain muutama tärkeä ihminen, ja se riittää. Joskus kaipaamme omaa aikaa, mutta todellisuudessa kukaan ei halua olla yksinäinen. Haluamme tuntea itsemme tärkeäksi. Jotkut meistä eivät paljasta oikeita tunteitaan muille ja meiltä kysyttäessä kuinka voimme, vakuutamme kaiken olevan hyvin. Sisimmässämme haluaisimme kuitenkin jonkun katsovan meitä syvälle silmiin ja sanovan "Kerro totuus". Myönnän itsekin haluavan sitä. Usein toivon, että joku huomaisi kuinka paha olo minulla on. Mutta kukaan ei tunnu näkevän mitään. Aivan kuin kaikki katsoisivat lävitseni. Joskus kaikki tämä tekohymyn taakse piiloutuminen uuvuttaa. Kun olisi edes yksi ihminen, joka näkisi ja ennen kaikkea kestäisi totuuden.

Hetken ihmiset jaksavat olla vierellä ja tukea, mutta kun he huomaavat, ettei mikään tunnu auttavan, he väsyvät ja katoavat. Niin käy joka ikinen kerta. Jos he vain tietäisivät, miten tärkeää heudän tuki on. Se on kaikki kaikessa, vaikka sitä ei osaisikaan heille kertoa.

 

 

Puhuminen on joskus aivan liian vaikeaa. Asiat kuvittelee päässään, mutta niiden muodsotaminen sanoiksi on jotain aivan mahdotonta. Näitä tunteita ei pysty kuvailemaan ja se on todella turhauttavaa. Vain saman kokeneet omaavat mahdollisuuden ymmärtää, sillä tämä pitää kokea itse. Tästä kuvasta ei voi kirjoittaa lauseita. Jos itsekää ei tiedä, mitä nämä tunteet ja tyhjyys tarkoittaa, miten kukaan muu voi ymmärtää? Joku on joskus onnistunut kuvailemaan tätä melko hyvin. Sen on kuin hukkuisit ja näkisit muiden hengittävän ympärilläsi. Juurikin siltä se tuntuu. Ja tämä hukkuminen kestää todella kauan. Se ei tunnu loppuvan koskaan. Aika ajoin saat juuri ja juuri sen verran happea, että pysyt hengissä, mutta et kuitenkaan pysty elämään. Et ole kuollut, muttet eläväkään.... On todella pelotavaa, kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Sinnitellä minimaalisella hapen määrällä, vai lakata hengittämästä ja päästä vapaaksi tästä vankilaksi muodostuneesta kehosta.

 

I had a dream

Joskus minulla oli unelma.

Tiesin, mihin ammattiin halusin aikuisena ja mitä halusin tehdä koko elämäni ajan.

Tein kaikkeni sen eteen, jotta mahdollisuudet olisivat olleet parhaimmat mahdolliset.

Unelmoin ja kuvittelin itseni urani huipulla. Tunsin, että kaikki oli mahdollista.

Sekin otettiin pois.

 

Puuttuvan fyysisen ominaisuuden vuoksi, ei ole mitään mahdollisuuksia päästä sinne, mistä aina haaveilin. Ei ole mitään järkeä edes yrittää, kun se ei ikinä tule "parantumaan". Vaikka olenhan minä yrittänyt. Treenannut ja treenannut, mutta silti mikään ei ole muuttunut.

Joskus on pakko luovuttaa, koska miksi tavoitella jotain mahdotonta?

Niinpä päätin antaa periksi...

 

 

Mutta en halua tehdä mitään muuta.

Ja se sattuu, kun tietää että kaikki on toivo on menetetty. Sattuu myöntää, ettei elämälläni ole enää tarkoitusta. On vain kuoleman odottaminen.

Kaikki tuntuu tyhkältä ja merkityksemättömältä. En halua tehdä mitään. En halua enää elää.

En jaksa elää tyhjää elämää.

 

Mutta tämä hetki ei ole oikea itsensä tappamiselle.

Pitää vain odottaa. Ja laihtua olemattomiin.

Jossain vaiheessa tulee se oikea hetki. Kun tiedän, että nyt on minun aika mennä.

En tiedä, kuinka kaukana tulevaisuudessa se on, mutta tiedän, että se odottaa minua siellä. Toivon, ettei kaukana. Ehkä kuitenkin vielä hetken aikaa pystyn hengittämään. En kuitenkaan elämään, sanan oikeassa merkityksessä. Kunhan vain olen. Vielä hetken.

 

 

Kuolema on kaunis. Se on helpotus ja päätös loputtomalle tuskalle. Se tekee meistä vapaita.

Kuihdun ja kuolen kun ootan sua vain

En tiedä mistä kirjoittaisin. Paljon olisi asiaa, mutta en tiedä mistä aloittaa. Olo on tyhjä.

Olin 44 tuntia syömättä ja tunsin voitonriemua. Luut on paljon näkyvämmin esillä kuin ennen. Se tuntuu hyvältä. Jalat tuntuvat hieman kapeammilta ja maha litteämmältä. Ei kuitenkaan tarpeeksi. Näen silti läskiä joka paikassa. Kaiken lisäksi tällä hetkellä on kauhea turvotus ja paino on ainakin kilon korkeemmalla kuin normaalisti. Kuvottavaa. Ajattelin herätä huomen aamulla aikaisin ja käydä lenkillä ennen koulun alkua. Ja sitten käyn ehkä lenkillä kun pääsen koulusta. Ja illalla ehkä vielä menen ratsastamaan. Ja tuskin syön mitään...

 

 

En pysty syömään muiden seurassa. Koulussa ei kannata edes yrittää mennä syömään. Vaikka enhän edes haluakaan. Mulla on jatkuvasti kylmä. Palelen samaan aikaan kun muut käyttävät vain t-paitoja. Tiedän, omaa syytäni. Syyllisyydentunne seuraa mua kaikkialle. Omaa syytäni tämä kaikki on.

Mutta en osaa lopettaa, enkä edes haluakaan. Mä vaan kuulun tähän maailmaan. En uskalla edes kuvitella eläväni jossain muualla. Terveenä. Ehkä mut on tarkoitettu mielenvikaiseksi?

Suorastaan jumaloin laihoja ihmisiä. Siis "epätervellisen" laihoja.

Esimerkiksi tämä Maren Viks, joka on sairastanut anorexiaa. Se on joka tapauksessa kaunis ja edelleen ihanan laiha, mutta jotain niin ihanaa silloin, kun se oli laihimmillaan. Tiedostan sen, miten sairaalta kuulostan ja se hieman pelottaa muakin. En olisi koskaan voinut kuvitella, että nään tällaisessa jotain kaunista, mutta niin se vain nyt on. Mä ihan oikeasti tekisin mitä vain, jotta voisin näyttää tolta...

 

 

 

 

Mä inhoan itseäni niin helvetisti. Haluaisin olla joku muu ja en sittenkään. En halua olla ollenkaan, yhtään mikään. En uskalla päästää ihmisiä lähelle, enkä jaksa huolehtia ihmissuhteista. Tuntuu ahdistavalta tietää, ettei kukaan kuitenkaan ymmärtäisi. Tai edes välittäisi. Kukaan ei huolisi mua, jos tietäisi milainen mä oikeasti olen ja mitä mä todellisuudessa ajattelen.

Mä olen kummajainen, jota kukaan ei halua.

 



Ennen syötiin lettuja, nyt lasketaan kaloreita

Se tunne, kun astut vaa'alle, eikä painosi ole tippunut.

Johtuu varmasti siitä, että tän aamupäivän aikana oon juonut yli litran nesteitä, joten kun ne katoaa mun kehosta, paino on toivottavasti jo alempana. Sen on pakko olla, sillä en ole syönyt mitään ja juonut vain vettä ja pepsi maxia.

Pitäisi keksi jotain syömistä niin, etä kalorit jäisi reilusti alle 500.

Mutta mikään vaihtoehto ei tunnu oikealta...

 

Olen hylännyt sen ajattelutavan, että sitten kun painan sen ja sen verran, saan syödä sitä ja tätä.

Ruoan ei pitäisi olla mikään palkinto. Syöminen on pakollinen toimenpide, pienissä määrin.

Ahmiminen ei ole koskaan milloinkaan sallittua, eikä tunnesyömistä pitäisi harjoittaa ollenkaan.

Mielialalla ei ole minkäänlaista merkitystä sile, saako syödä vai eikö.

Se kostautuu aina myöhemmin ja kaduttaa mielettömästi.

Mä olen huomannut, että nälkäisenä ajattelen aina, ettei sillä ole niinkään väliä.

Huomenna sitten.

Nälkä tavalla tai toisella sumentaa ajtukset ja saa haluamaan jotain, mitä ei todellsiuudessa tarvitsisi.

Sitten, kun masu on täynnä, niin silloin alkaa kaduttaa ja tajuan sen, että olishan sitä pärjännyt ilmankin. Mutta miten saada järki taistelemaan pientä läskiä pirua vastaan, joka istuu olkapäällä?

Itsekuria, itsekuria.

 

 



Kun elämässä kaiken menettää...

Elän lukitussa huoneessa.

Näen ikkunasta miten muut elävät sen ulkopuolella, pitävät hauskaa.

Mutta minä en kuitenkaan halua tulla ulos tästä, jo minulle tututksi tulleesta paikasta.

Se on minulle koti.

 

Eräs tärkeimmistä ystävistä soitti mulle tänään.

Se kysyi, miten mulla menee?

Vastasin, että hyvin.

Miksen pysty ikinä kertomaan totuutta?

En voi antaa muiden saada selville, kuinka huonosti mulla oikeasti menee..

En halua olla muiden silmissä heikko.

 

 

Pitäisi taas värjätä hiukset, mutta hieman motivaatiota nostaakseni päätin,

etten sitä saa tehdä, ennen kuin olen laihtunut 4 kiloa.

Se oli viime perjantaina ja nyt jäljellä on enää 3 kiloa.

Huomenna toivottavasti vielä vähemmän.

 

Olen melkein joka päiä käynyt juoksulenkillä ja treenannut kahvakuulalla sen lisäksi.

Kalorit olen pitänt siinä alle 500, vaikkakin eilen meni hieman yli..

Aloitin abc-dieetin, joten kalorit menee sen mukaan,

tosin viikonloppuisin saan syödä hieman enemmän.

 

 

Joka tapauksessa yritän saada painon putoamaan tämän viikon aikana, niin että ensi viikonloppuna voin jo viimein värjätä tämän kamalan juurikasvun pois.

Who's This Girl?

Kuljen porukan mukana jopa koulun ruokalaan.

Menen istumaan jo valmiiksi pöytään, sillä välin kun muut hakevat ruokaa.

Joskus saatan mennä muiden mukaan ja silloinkin otan vain lasillisen vettä.

Tiedän, että muut ihmettelevät miksen syö mitään.

He eivät sano mitään, mutten voi olla miettimättä,

rupeavatko ihmiset arvailemaan syitä siihen miksen syö.

Jos joku joskus sattuu kysymään, sanon etten ole nälkäinen tai että söin jo.

Inhottaa valehdella, mutten pysty kertomaan totuuttakaan.

 

Kotona ollessa syömättömyys tuntuu luonnolliselta ja hyvältä.

Koulussa tunnen häpeää.

Muut vaikuttavat niin normaaleilta syödessään.

Mua se kuvottaa, enkä pysty syömään.

En halua.

Mutta en haluaisi erottua joukosta niin paljoa.

En halua ihmisten tajuavan mitään...

 

 

Tänään olen syönyt vähän alle 400kcal.

Miten se tuntuukaan aivan valtavalta määrältä?

Olen tyytyväinen vain paaston jälkeen.

Olen aina koulupäivät syömättä ja syön ensimmäistä kertaa vasta illalla kotona, jos on pakko.

Mutta mä en pysty syömään muiden nähden.

Se ahdistaa...

 

 

Pahinta on ku ensin väitän, ettei ole nälkä ja sen jälkeen maha kurnii tunnilla todella kovaan ääneen.

Silloin on vaikea saada sitä hiljaiseksi, koska se olisi jo muiden mielestä liian outoa,

jos rupeaisin hakkaamaan mahaani kesken tunnin.

Tää on liian läpinäkyvää, kaikki kaverit huomaa etten syö mitään.

Mutta miten helvetissä muuttaa niiden käsitystä, kun en voi ruokailussa syödä?

Enkö mene ollenkaan?

Sekin on liian näkyvää, jos katoan aina ruokailun aikaan.

Ehkä on parempi, että edes käyn näyttäytymässä...

 

She's stuck in her daydream

Arki on palannut ja sen mukana entisestään lisääntynyt ahdistuneisuus.

Tunnen itseni koulussa kaksi kertaa läskimmäksi ja isommaksi kuin kotona.

Näen siellä liikaa laihoja ihmisiä, liikaa sitä, mitä haluaisin olla.

Onhan siellä myös niitä päinvastaisia kansalaisia.

Vaikkei se oo mun asia millään saralla, mua ällöttää katsella miten niitä käy vetämässä koulun ruokalassa monta lautasellista ruokaa. Ja sen lisäks on niitä, jotka syö joka tauolla jotain omia eväitä, kuten munkkia, pullaa ja karkkia.

Se on mun mielestä kuvottavaa, varsinkin kun niille on jo kerääntyyt ihan tarpeeks vararavintoa.

Tai sitten maailmaa uhkaa ruokapula ja nyt ihmiset tankkaa ravintoa talteen :D

 

 

Mä vihaan syömistä ja ruokaa.

Se on paha.

Ruoan maku on ällöttävää ja kammoan sitä rasvaista tunentta suussa sen jälkeen kun on syönyt.

Siitä tulee likainen ja tunkkainen olo.

Hyi että.

 

 



No, I'm not okay..

Huomenna se alkaa.

Koulu.

En tiedä miten selviän.

Oon aivan liian läski menemään niiden ihmisten eteen.

Enkä totta puhuen edes halua nähdä niitä..

Mä olen kyllästynyt vääntämään tekohymyn naamalleni muiden seurassa.

Oon liian väsynyt, en jaksa sitä enää.

Mun kulissit on melkein palasina.

Mutta mitä väliä?

 

 

Ainut hyvä puoli koulun alkamisessa on se, ettei mun syömistä pystytä vahtimaan.

Koulussa en ikinä syö, ja jos hyvin käy pystyn usein oleen koko päivän syömättä.

 

Kaikki tuntuu nyt niin mustalta, että päätin vähentää syömisen aivan olemattomiin.

Mä en välitä, mitä siitä seuraa, puutostauteja pyörtymisiä ja muita.

Haluan vaan olla laiha.

Eihän mun elämässä oo enää mitään muuta, kuin laihduttaminen.

Enhän mä tavoittele enää mitään muuta kuin laihuutta.

Enkä aio antaa minkään seisoo mun tiellä.

 

 

 

Haluasiin kirjoittaa enemmän, mutta mun pää lyö tyhjää.

Elän sumussa, enkä löydä enää sanoja...

Kiitos ja kuittaus.

Jos oon jo kotona, miten voi olla koti-ikävä?

Välillä, tai no oikeastaan aika usein, mulle tulee sellainen olo, että mä elän yksin mun omassa maailmassa ja kaikki muut on sen ulkopuolella.

En saa yhteyttä muihin ja tuntuu kuin olsin näkymätön.

Ihan kun katsoisin mun elämää rajan toiselta puolelta.

 

"Mitä tarkoittaa, jos ei tarinaan kuuulu?"

 

Yleensä halua vain olla yksin ja sulkeutua omien ajtusteni siään.

Olla välittämättä kaikesta ympärillä olevasta ja vain kadota.

Tunnit kuluvat ja jossain vaiheessa havahdun, jolloin ulkonakin on jo pimeää.

 

Joskus kuitenkin haluaisin, että tuntisin, etä joku olisi läsnä.

Joku mulle erityinen ihminen, ottaisi mua kädestä kiinni ja vain olisi siinä.

 

Tekemättä mitään.

 

Saisin tuntea, etten ole yksin.

Edes pienen hetken.

 



 

Mutta sitten muistan, miten kammoan muiden ihmisten läheisyyttä.

Mä pelkään, että jos päästän ketään liian lähelle, ne näkee mun läpi.

Tajuaa sen kaiken, mustan sekasotkun mun sisällä.

 

Mä olen kuin umpisolmussa oleva naru.

Aina tulee uusi solmu ja kohta ei enää ole narua, joka voisi mennä solmuun.

Musta tulee sotkuinen mytty.

 

 

Tunnen oloni levolliseksi vain todella harvojen ihmisten lähettyvillä.

 

 

"Jos mä oon oikee, miksei peili heijasta mua enää...?

Jos oon oikee, miksen muista omaa nimeänikään...?"

We Can't Stop

Tein hieman muutoksia tähä blogiin.

Poistin kaikki sivut, koska päätin, etten halua kannustaa ketään laihduttamaan.

En halua olla syyllinen kenenkään muun sairastumiseen ja ennen kaikkea,

en halua muille tätä helvettiä.

Pyrin olemaan jakamatta minkäänlaisia vinkkejä, joka saattaisi johtaa tähän tapaan laihduttaa.

Ihan vaan sen takia, että tähän oikeasti uppoaa, eikä täältä pääse enää ylös

sen jälkeen kun vajoaa liian syvälle.

 

 

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mä olisin jotenkin lopettamassa laihduttamisen.

En todellakaan.

Mä elän näin ja kirjoitan ihan samalla tavalla kuin ennenkin.

Ihannoin luurangonlaihoja ihmisiä, eikä se muuksi muutu.

Puran tänne kaikki salaiset ajatukset, joita en voi kenellekään kertoa.

Tää on edelleen mun salainen pakopaikka.

 

Mutta tämä ei ole enää paikka, josta löytäisi keinoja miten näännyttää itsensä hengiltään.

En kannusta ketään tähän ja toivoisin, että ne joilla on vielä se mahdollisuus, lopettaisivat ajoissa.

Tää ei oikeasti ole mikään siisti trendi tai oikea keino hakea huomiota.

Sen tajuaa vasta, kun on liian myöhäistä...

 

 

Mä olen hyväksynyt sen, että tää on osa mun elämää, enkä voi/ halua päästä siitä eroon.

Kyllä mä mielelläni haluaisin voida kyetä syömään ilman ahdistusta ja katsomaan peiliin ilman järjetöntä itseinhoa.

Mutta mä en pysty, en tiedä tulenko koskaan milloinkaan pystymäänkään.

Vihaan itseäni ja aion laihduttaa itseni pieneksi.

Aivan sama mitä muut sanovat, koska kukaan ei oikeasti tajua.

Vain ne, jotka käyvät läpi samaa asiaa...

 



I'd cold as a stone...

Jokaisen täytyy päättää onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä.

Se määrittelee sen, onko asenteesi myönteinen vai kielteinen.

Mun lasi on jo pitkän aikaa ollut puoliksi tyhjä.

Jotkut pitävät mua ehkä pessimistinä, mutta mä itse pidän itseäni realistina.

Maailma on paha ja mä olen huono.

Niin se vain on.

 

En tiedä, onko asenteeni omaa syytäni ja voinko vaikuttaa siihen.

Mutta miksi huijata itseään ajattelemalla kaikesta positiivisesti, kun ne ei sitä ole?

Mä haluan olla rehellinen itselleni.

Haluaisin olla sitä myös muille, mutta en pysty...

 

 

 

Mun päässä on ääni.

Joskus kuulen sen heikommin, joksus taas vahvemmin.

Se käskee mua viilteleen ja satuttaan itseäni.

Se sanoo, että ansaitsen vain pahaa ja ettei kukaan oikeasti välitä musta.

Tappaisit itsesi jo, jos et itsesi, niin edes muiden takia!

Mä haluaisin olla vahvempi kuin se ääni..

Se sanoo, että olen läski ja mun pitää laihduttaa.

Laihtua niin paljon, että vain pelkkä luuranko on enää jäljellä.

Kunnes kuolen lopullisesti.

 

Koska oikeasti mä tunnen itseni jo kuolleeksi.

Teen mitä ääni käskee, enkä uskalla tehdä mitään ilman sen lupaa.

Jos teen, mun pitää rangaista itseäni.

Viiltelemällä, paastolla, urehilemalla, millä tahansa, kunhan vain kärsin.

Koska mä en ole koskaan tarpeeksi hyvä...

 

 

 



I Wanna Let Go

Tarrauduin kiinni kuin liima paperiin.
En tahdo enkä voi päästää irti.
Olen kasvanut sinuun kiinni.

Haluaisin rakastaa, niin kuin en olisi
koskaan ollut rikki. Vaan olen ollut ja olen edelleen.

Haluaisin antaa sen, niin kuin sitä ei olisi
koskaan otettu. Eikä sitä koskaan annettu takaisin.

Haluaisin voida kaatua, niin kuin en edes
tarvitsisi pelastusta. Mutta sitä juuri tarvitsen.

Juuri tällä hetkellä tässä paikassa,
minä haluan tulla pelastetuksi.
Mutta minua ei pelasta se ihminen, jonka haluaisin sen tekevän..
Enkä halaun muiden sitä edes yrittävän..
En halua muita, vain sinut.

 

Talking to you, I missed it. I miss you...

I can't believe that this is my life..

Tänään oli huvipuistopäivä.

Aikaisemmin, monta vuotta sitten, mä nautin siellä olosta.

Sinne piti päästä joka kesä monta kertaa.

Nyt se tuntui mun pahimmalta painajaiselta.

Ihmisiä joka puolella.

Ruokapaikkoja ja jäätelökioskeja joka puolella.

Mua ahdisti koko päivän ihan hirveästi.

Olisin halunnut lähteä kotiin heti ensimmäisen tunnin jälkeen...

 

Aikasemmin rakastin käydä niissä kaikissa laitteissa ja jaksoin kierrellä siellä koko päivän.

Nyt en nähnyt niissä laitteissa mitään ihmeellistä.

Mikään ei oikeastaan tuntunut miltään...

Se on mulle todellista nykyään.

Mä en jaksa tuntea mitään enkä välittää mistään.

Ehkä se on sisäinen puolustusmekanismi, koska pelkään että tunteminen satuttaa..

 

 

Kaiken muun paskan ja ahdistuksen lisäksi joduin vielä syömäänkin.

Pizzaa, rasvasita ja lihottavaa...

Kaiken lisäksi syö niin paljon kuin jaksat tyylillä..

Kaksi palaa sain tungettua suuhun, ennen kuin alkoi oksettaa.

Hyi helvetti mitä paskaa!

 

Yhden hyvän puolen tästä paikasta kuitenkin löysin.

Peilitalossa olis yksi aivan ihana peili, jonka edessä seison todella kauan.

Se näytti mut just sellaisena, kuin mä haluan itseni nähdä.

Laihana ja sirona.

Se oli niin täydellinen <3

 

 



I know you can't understand....

Mä olen kuullut usein, miten olen huomionhakuinen ja sairas.

Ihan oikeasti en hae huomiota, vaan haluan vain jonkun paikan, jonne purkaa ajatuksia.

Ja se on nyt tämä blogi.

Koska ei ole ketään muutakaan, joka haluaisi kuunnella...

 

Ja siitä sairaudesta.

Mä en voi myöntää sitä itselleni, vaikka tajuankin, ettei tää ehkä aivan normaalia ole.

Mä en osaa sanoa, miksi haluan olla alipainoinen.

Tai miksi haluan pitää itseäni tarkoituksella nälässä, kun jossain muualla ihmiset kuolevat siihen, koska heillä ei ole varaa ruokaan.

Te ehkä pidätte mua itsekkäänä, mutta jos vain voisin, antaisin kaiken syömättä jättäväni ruoan sitä tarvitseville.

Antaisin jopa elämäni jollekin, joka on kuolemassa vasten tahtoaan.

 

Kuitenkin, mä en halua lopettaa tätä.

Päivittäisestä vaa'alla käymisestä, kaloreiden laskemisesta ja syömättömyyden peittelystä on tullut mulle elämäntapa.

Mä en ehkä osaa elää "normaalia" elämää.

Enkä varmaan edes haluakaan.

Koska mä en ole normaali.

En ole koskaan tuntenut itseäni normaaliksi.

 

Jos syön, tunnen itseni niin ällöttäväksi,

etten pysty elämään sen kanssa.

Syömisestä seuraava ahdistus on liia suuri kestettäväksi.

Ja tiedän, ettei elämäni parane vaikka laihtuisin,

mutta s ei silti muuta mitään...

 

 

Kukaan ei tunnu ymmärtävän, ainoastaan he, jotka käyvät läpi samaa asiaa.

Tiedostan sen, että olen itse syypää ongelmiini.

Mutta kaikki tuntuu liian mustalta.

Liian merkityksemättömältä.

Voimat ei riitä niiden selvittämiseen.

Oikeastaan voimat eivät riitä mihinkään muuhun kuin laihduttamiseen.

Eikä aina siihenkään...

 

Ehkä tää kaikki on mun päässä.

Ja niin varmasti onkin, mutta silti se on mulle todellista.

Ja mä uskon siihen.

Uskon sitä ääntä mun päässä, joka sanoo että mun pitää laihduttaa ja etten kelpaa tällaisena.

Mun on pakko totella sitä...

 

 

Toivon siis, että ennen kuin olette edes yrittänyt ymmärtää, ette tulisi tuomitsemaan.

Sanotaan vaikka, että tämä on mulle pakkomielle, josta en pääse eroon.

"Ryhdistäydy nyt" tyyliset kommentit eivät auta mitään.

Oikeastaan vain pahentavat tilannetta, koska tajuan etten pysty siihen.

Eivätkä kommentit siitä, että tää ei ole oikea tapa laihduttaa, koska mä tavallaan tiedän sen mutta en osaa muuttaa sitä.

Ja jos ette voi ymmärtää, niin siinä tapuksessa haluan sanoa, että mun elämä ei ole teidän vastuulla eikä teidän tarvitse huolehtia siitä.

 

Ja teille, jotka ymmärrääte ja olette tukenut mua .

Haluan kiittää teitä, ilman teidän ihania kommentteja, en olisi ehkä enää täällä <3



Nothing lasts forever...

Unelmat on turhia. Ne ei ikinä toteudu, onnelliset loput on valetta.

Elämä on julmaa.

Kun joskus löytää asian, joka tuntuu edes vähän hyvältä, se viedään pois.

Ihmiset pettä luottamukse, joten miksi luottaa keneenkään?

 

Näin kirjoitin eilen päiväkirjaan.

Hetken ajan musta tuntu hyvältä, mulla oli asia josta pidin.

Mulla oli suunnitelmia ja tavotteita.

Mutta taas jälleen kerran ihminen, johon olin oppinut hieman luottamaan, sai mut tuntemaan nollaksi.

Kuin musta ei olisi mihinkään.

En ole vain tarpeeksi hyvä mihinkään tai kenellekään.

Kaikki muut on paljon parempia.

Multa aina viedään asiat, joista mä välitän.

Ehkä mä en ansaitsekaan niitä.

 

 

 

Kukaan ei tarvitse mua.

Maailma ei muuttuisi, vaikka mä katoaisin.

Uskon, että yksi niistä, joista eniten välitän, vihaa mua.

Niin sen on pakko olla...

 

Mun elämässä ei ole enää mitään, joka kannattelisi mua pinnalla.

Oon tyytyväisin sillon, kun oon kuluttanu paljon ja syöny vähän.

Mikään ei enää saa mua iloseks.

Millään muulla ei oikeastaan ole väliä.

Ainoastaan perheen takia mä olen täällä vielä.

En voi olla niin kamala ihminen ja tehdä sitä niille.

En vaan pysty...

 

 

 

Kalorit on toistaikseksi miinuksen puolella.

Kulutin pyörälenkillä n. 1200 kcal enkä oo syöny vielä mitään.

Kohta on kuitenkin pakko..

Eilisestä paino putosi 1.3kg, mutta niden oli pakko olla nesteitä, koska millään ei pysty päivässä laihtua noin paljon.

Kuitenkin pakko olla tyytyväinen, vaikka paino on edelleen aivan liikaa.