My thinspiration

Muistan vieläkin miltä tuntui, kun ensimmäisen kerran kirjoitin hakukenttään sanan thinspiration.

Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla, se oli jotain niin inspiroivaa ja kaunista.

Silloin tätä tunnetta riitti luomaan kuvat laihoista, mutta kuitenkin jollain tavalla normaaleista ihmisistä. Ne motivoivat minua laihtumiseen. Halusin näyttää samalta.

 

 

Nykyään nuo kuvat eivät tuo minulle enää sitä samaa tunnetta.

Kun katson niitä, näen jotain, mikä ei enää riitä minulle.

En pystyisi tätä kenellekään myöntämään, sillä jokin ääni sanoo, että kukaan ei ymmärtäisi.

Ei kukaan elämääni kuuluva ihminen voisi tajuta ajatuksiani.

Se tekee minusta epänormaalin ja monen mielestä sairaan, luultavasti jopa hullun ihmisen.

En olisi ikinä uskonut, että voisin haluta jotain tällaista.

Jos joku olisi minulle sanonut, että tulen ihannoimaan luurangonlaihoja ihmisiä,

olisin varmasti pitänyt tätä ihmistä täysin mielenvikaisena.

Nyt minusta itsestäni on tullut se mielenvikainen.

Ja mikä pahinta, pidän sitä aivan normaalina...

 

 

Motivaatio laihduttamiseen katoaa aina välillä.

Se ei ikinä kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö syömisestä seuraisi ahdistusta.

Ehkä olen vain liian väsynyt taistelemaan nälkää vastaan.

En tiedä, mikä se asia on, joka saa minut taas uudestaan motivoituneeksi.

Se saattaa olla se itseinhon määrä, joka on käsittämätön sen jälkeen kun olen syönyt enemmän.

 

 

Aikaisemmin nälän tunne ei ollut mukava.

Monesti kuulee miten ihmiset tuntevat olonsa hyväksi, silloin kun ovat kylläisiä.

Vihaan sitä tunnetta, kun mahassa on jotain.

Se on inhottava, ällöttävä ja todella epämukava olotila.

Se merkitsee epäonnistumista.

Nälän tunne taas on koukuttava ja taivaallinen.

Se merkitsee laihuutta ja puhtatta.