Kuinka paljon täytyy ihmisen jaksaa, vasten tummaa tulvavettä ponnistaa?
Vaikka kaikkensa voi onnesta maksaa, sitä kuitenkaan omistaa ei saa...
Olen niin umpikujassa. En uskalla liikkua. En tiedä, mitä pitäisi tehdä tai sanoa. Mahdollisuuksia tulee vastaan, mutta ne katoavat yhtä nopeasti kuin ilmestyvätkin. En uskalla tarttua niihin. En halua sitoutua mihinkään. Olen varmaan sitoutumiskammoinen.. Mutta vain siksi, että jos sitoudun johonkin, se tarkoittaa sitä että elämän pitäisi jatkua. Se kahlitsee minut tähän maailmaan. Maailmaan, johon en halua jäädä. Haluan olla vapaa. Vapaa tekemään mitä vain. Vapaa päättämään elämäni, sitten kun se aika tulee. Se voi tulla ensi viikolla tai vasta vuoden päästä. En voi tietää, milloin se tulee. Sen takia en halua ottaa vastuulleni paljoa asioita, sillä en voi luvata pystyväni niitä kantamaan. En haluaisi tuottaa ihmisille pettymyksiä.
Vaikka olenkin vain suuri pettymys itselleni...
:( älä tapa ittees!
VastaaPoistaen tiiä mitä muutakaan sanoisin...
voimia♥
Mmm... kiitos♥
PoistaKehuin sinua syvälliseksi, jossain kommentissani ja vastasit:"Kiitos, olen itsekin huomannut olevani todella syvällinen..." Jatkat, että siinä on huonotkin puolensa, mutta kuitenkin itsevarmasti myönnät itsessäsi hyvän ominaisuuden. Luulisin, että siinä asiassa et ole itsellesi suuri pettymys. Vaikka kokonaisuutena olet itsellesi suuri pettymys, sanoisin, että se on ihan luonnollista. Olet kuitenkin vain ihminen. Jos et olisi itsellesi pettymys, niin antaisit itsellesi liikaa anteeksi tai olisit kykenemätön näkemään omia virheitäsi. Koita myös muistaa, että kaikki ihmiset ovat suurin piirtein samaa saastaa kuin sinä tai minä! :) (Tämä ei ehkä ole terveen mielen näkemys, joten nämä lauseet voit halutessasi unohtaa.)
VastaaPoistaMinun määritelmäni vapaudesta on aika mustavalkoinen ja ihmisen ulottumattomissa, joten minun vaatimuksillani tästä elämästä ei voi löytää vapautta. En tosin ole varma miten tulkitsisin tuon sanan "vapaus" sinun tekstissäsi.
Osaatko yhtään arvioida, missä menee mielestäsi raja "yrittämisen" ja itsesi elämään kahlitsemisen välillä? Koitan selventää kysymystä:
Minä olen vaihtamassa opiskelupaikkaa, koska opiskelu oli pitkään pelkästään kurssien suorittamista vailla päämäärää. Kesällä vahvistui jo hetken muhinut ajatus, että voisin sietää opettajana olemista. Se voi olla minulle joskus merkittävä muutos, mutta en koe sen sitovan minua mihinkään. Uskallan myös tutustua uusiin ihmisiin, vaikka en sitä yleensä mielelläni tee, koska en (toistaiseksi) koe velvollisuutta pysyä elossa kenenkään perheeni ulkopuolelta tulevan vuoksi. Siksi koen, että liikkumavaraa on, enkä ole umpikujassa. Penskojen hankkimisen kokisin tuovan lisää kahleita elämään, mutta ei juuri muut asiat. Onneksi en usko hankkivani lapsia, koska en toivo rakkailleni syntymää tähän maailmaan.
-Anonyymi-tenttaaja
En tiedä, onko syvällisyys hyvä ominaisuus, tuntuu, että se aiheuttaa vain ahdistusta. Tarkoitin tuolla vapaudella sitä, että voi tehdä mitä milloinkin huvittaa, eikä mikään ole pakollista, sekään on tuskin mahdollista tässä maailmassa. Ja samaa mieltä olen siitä, että täydellistä vapautta ei pysty tässä maailmassa saavuttamaan.
PoistaEn välttämättä osaa tuohon kysymykseesi vastata, mutta ajattelen sen niin, että tiettyyn pisteeseen asti voin yrittää, mutta sitten kun sitoudun liikaa johonkin asiaan enkä voi perääntyä ilman, että siitä koituu muille tai itselleni ongelmia, se on itseni elämään kahlitsemista. Samoin, jos luon läheisiä ihmissuhteita, tunnen oloni kahlituksi sillä en haluaisi saattaa ketään siihen tilanteeseen, että läheinen tekee itsemurhan. Siinä suhteessa olen erilainen kuin sinä, ehkä vain välitän muista liikaa.
Lapsien hankkimisesta ajattelen kuitenkin samoin, kuin sinäkin.
No joo, kyllähän tuo aika umpikujalta vaikuttaa. Enkä tiedä välitätkö ihmisistä liikaa. Luulisin, että ei ihminen masennu, jos ei välitä muista ihmisistä "liikaa". Oletan, että sinulla on läheisiä, joiden takia et halua tehdä itsemurhaa. Siksi luulen, että jos tällä hetkellä läheisesi kahlitsevat sinut elämään, niin hetkenä jolloin hyväksyt itsellesi itsemurhan hyväksyisit sen, vaikka sinulla olisi pari läheistä enemmän kuin nyt. Turhaa selitystähän tämä on, koska ajatuksenkulkusi lienee sellainen, että joskus on pakko lähteä ja et halua tehdä siitä yhtään vaikeampaa.
PoistaSopiiko mielestäsi yhteen se, että yrität pysyä muista etäällä, mutta kuitenkin kirjoitat blogia, jolloin vuorovaikutat huomattavasti suuremman määrän kanssa ihmisiä kuin olisi pakko? Saattaahan se sopia siten, että täällä on vain nimimerkkejä eikä ihmisiä, eivätkä lukijasi tunne sinua tai sinä heitä. Täällä siis ei tule mitään, mitä voisi kutsua edes tuttavuudeksi...
-Anonyymi-tenttaaja
Juu, läheisten takiahan täällä vielä olen. Ja juurikin noin ajattelen. Onhan se hieman ristiriidassa sen asian kanssa kun pidän tätä blogia, mutta tämä ei ole kuitenkaan sama asia. Oikeasti kirjoitan tätä itseäni varten, mutta totta kai lukijatkin tulevat minulle tietyllä tavalla tärkeiksi. Kuitenkin juuri siksi, että ihmiset ovat täällä nimimerkkien takana, enkä ketään oikeasti tunne, en laske tätä "yhteisöä" syyksi, jonka takia en voisi tehdä itsemurhaa.
PoistaTämä blogi on ainoa paikka missä todellinen minäni tulee julki ja uskon myös vahvasti, että itsemurha ei tule lukijoilleni yllätyksenä...
Ilmoita lukijoillesi, kun hetki koittaa. Voimme yhdessä onnitella sinua ja toivottaa hyvää matkaa matkallesi kohti unohdusta! :)
Poista-Anonyymi-tenttaaja
Näin olin ajatellutkin :)
Poista