So far from home

On niin paha olla.

Muutama päivä on mennyt paremmin, olisi pitänyt tietää, ettei se kestä.

Istun koulussa yksin, en kestä nähdä ihmisiä lähelläni.

Joka paikkaan sattuu.

Ahdistaa, tuntuu, etten saa henkeä.

Samalla on niin tyhjä olo.

Ei oikeastaan ole nälkä, silti tekee mieli syödä, mutta ei en voi.

Päässä jyskyttää, huimaa ja jalat ei kanna.

Tekee mieli itkeä, mutta olen kuivunut.

Olen muumioitumassa, katoamassa pois.

Haluaisin niin kovasti päättää kaiken.

Mutta en uskalla tehdä mitään.

En uskalla liikkua.

 

Silti ulospäin näytän varmasti siltä, kuin olisin aivan kunnossa...

 

 

Tekisi mieli huutaa!

Kirkua, miksei kukaan voi auttaa?

Miksei tämä voi jo helpottaa?

 

Olen aivan loppuun kulutettu.

En jaksaisi tehdä enää ikinä mitään.

Olen viimeiset viikot ollut koko ajan menossa.

Pakonomaisesti tehnyt koko ajan jotain.

Nyt olen niin väsynyt, että nukkuminenkaan ei enää auta.

Olen kuin kuollut, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Tieto siitä, ettei tämä helpota, vain lisää ahdistusta.

En saa levätä.

Miksin olenkaan luvannut tehdä mitään.

En voi enää perääntyä.

En, ellen....sattuisi kuolemaan?

 

Voi luoja, sattuu niin perkeleesti.

Samaan aikaan on kylmä ja hikoiluttaa.

Ei helvetti, miksi elämä on tällaista?

 

 

On niin ikävä jotain.

Jotain, minkä luulin olevan olemassa.

Mutta se olikin vain omaa mielikuvitustani.

Tyhjiä lupauksia, jotka eivät enää merkitse mitään.

Miksi meninkin uskomaan niihin?

Vannon, etten enää koskaan anna itseni kiintyä mihinkään näin syvästi.

 



Just let me be...

Jokainen tietää varmaan sen tunteen, kun haluaa elämäänsä jonkun, joka ei halua siihen kuulua. Jos kiintyy johonkin ihmiseen niin paljon, ettei osaa päästää irti vaikka toinen ei osoita millään tavalla kiinnostusta sitä ihmissuhdetta kohtaan, on jo hyvää vauhtia matkalla alas päin. Miten aina tulee kiinnyttyä väärään ihmiseen?

Olen kokenut noita tilanteita monesti, aivan liian monta kertaa. En jaksa enää yrittää. Jos joku haluaa kuulua "elämääni", hän saa myös tehdä jotain sen eteen. En jaksa roikkua kiinni ihmisessä, joka ei halua olla yhteydessä. Myönnän, se tuntuu pahalta. Ja joidenkin ihmisten kohdalla unohtaminen saattaa olla jopa mahdotonta. Mutta aion esittää välinpitämätöntä, vaikka sattuisi miten paljon. Rakkaus ja kaikki muukin on yliarvostettua. Yksin tänne synnytään ja yksin täältä lähdetään.

Huomenna taas aika polille. En haluaisi mennä. Ei kiinnostaisi yhtään puhua mistään. En ole juttutuulella. Enkä halua kertoa asioistani sille hoitajalle.

I'm not sick, this is just who I am

Kuulostaako hullulta, jos kiellän syömishäiriön? Miten olenkaan kuunnellut ihmisä, jotka ovat sanoneet minun olevan sairas. Ja kaiken lisäksi vielä uskonut heitä. Mutta en tunne itseäni sairaaksi. Tämä nyt vain on minun elämääni. Tällainen minä olen.
Hoitajan kommentti "aika normaalista tavoitepainosta" on laittanut minut miettimään. Jos kerran hoitoalan ammattilainen sanoo minun olevan aika normaali, niin olenko sitä sitten? Tunne siitä, että minua ei voi muuttaa, vahvistuu koko ajan. Haluan olla luurangonlaiha. Haluan kuolla. Mutta ehkä se kaikki on oikeasti aivan normaalia. Ehkä kaikki ajattelevat samalla tavalla. Ei, eivät ajattele.
Joka tapauksessa olen tullut siihen tulokseen, etten ole syömishäiriöinen. Minussa saattaa olla samoja piirteitä, mutta se ei tee minusta syömishäiriöistä. Ei mitenkään, sillä olen siihen liian lihava. Kuvitelkaa miten ihmiset reagoisivat, jos kuulisivat, että tällainen läski olisi anorektikko. He luultavasti nauraisivat itsensä hengiltä. Niin, eihän se ole mitenkään mahdollista. 

Huolimatta tästä kaikesta, päätin nyt laihtua. Päätin oikeasti päästä tavoitepainooni. 
Pyrin siihen, että olen ensi viikon syömättä. Syön vain jos todella on pakko, muuten en koske ruokaan.

I just can't be anymore

Asiat muuttuvat nopeasti. Aikaisemmin en jaksanut tehdä mitään ja vietin illat yksin kotona. Nyt olen koko ajan menossa. En voi väittää nauttivani siitä mitä teen, mutta minulla on pakonomainen tarve tehdä koko ajan jotain. Kulutan paljon päivän aikana, en "kerkeä" syömään ja saan pidettyä ajatukset edes hieman kurissa. Kun illalla tulen yhdeksältä kotiin, mietin että mitä tekisin seuraavaksi. Unta en kovin aikaisin saa, joten voin hieman siivota ja sitten purkaa ajatukseni tänne blogiin. En kylläkään tiedä, mitä ajattelen, joten se tuntuu hieman haastavalta.

Laihduttaminen ei suju kovin hyvin. En tiedä yhtään, mitä painolle on tapahtunut, mutta uskon että suuren kulutuksen vuoksi, se ei ole noussut. Tuntuu, että joudun syömään aivan hirvittävän paljon. Inhoan sitä, että syömisiäni vahditaan. Kaiken lisäksi en pysty syömään muiden seurassa. Häpeän laittaa ruokaa suuhuni, jos joku katsoo. Näin on ollut jo jonkin aikaa, mutta uutena asiana on tullut se, että minulla alkaa olla sama ongelma juomisen kanssa. Kummallista.

Juomisesta puheen ollen, viikon päästä lähden kavereiden kanssa laivalle. Tunnelmat ovat hyvin ristiriitaiset. Toisaalta odotan sitä, että saan vetää pään täyteen ja unohtaa kaiken. En ole voinut olla miettimättä myös sitä mahdollisuutta, että laivalla voi tapahtua mitä vain. Entä jos joku vaikka tiputtaisi minut kannelta, vahingossa tai tahallaan, aivan sama. Mutta ei, en voi tehdä sitä kavereilleni, vaikka ajatus monesti onkin käynyt mielessäni. Sitten taas toisaalta, ne hirveät kalorimäärät ahdistavat jo nyt, ja lisäksi vielä se, että en tiedä yhtään miten välttelen kaikkea syömistä.
Viikko aikaa laihtua. Ja aion myös tehdä kaikkeni sen eteen. Käyn vaikka öisin lenkillä, jos muuten en ehdi. Piste.

I see nobody by my side

Kuinka paljon täytyy ihmisen jaksaa, vasten tummaa tulvavettä ponnistaa?
Vaikka kaikkensa voi onnesta maksaa, sitä kuitenkaan omistaa ei saa...

Olen niin umpikujassa. En uskalla liikkua. En tiedä, mitä pitäisi tehdä tai sanoa. Mahdollisuuksia tulee vastaan, mutta ne katoavat yhtä nopeasti kuin ilmestyvätkin. En uskalla tarttua niihin. En halua sitoutua mihinkään. Olen varmaan sitoutumiskammoinen.. Mutta vain siksi, että jos sitoudun johonkin, se tarkoittaa sitä että elämän pitäisi jatkua. Se kahlitsee minut tähän maailmaan. Maailmaan, johon en halua jäädä. Haluan olla vapaa. Vapaa tekemään mitä vain. Vapaa päättämään elämäni, sitten kun se aika tulee. Se voi tulla ensi viikolla tai vasta vuoden päästä. En voi tietää, milloin se tulee. Sen takia en halua ottaa vastuulleni paljoa asioita, sillä en voi luvata pystyväni niitä kantamaan. En haluaisi tuottaa ihmisille pettymyksiä.
Vaikka olenkin vain suuri pettymys itselleni...

You're not the one

Tänään taas polilla. En osaa kuvailla sitä tunnetta, joka minut valtaa aina siellä ja pitkään sen jälkeenkin. Tiedän vain, että se ei ole mukava tunne.
Se on ahdistavaa ja tuntuu, että käyn aivan väärällä ihmisellä. En pysty kertomaan asioista niin kuin ne oikeasti ovat, vaan joskus jopa valehtelen. Aivan huomaamattani. Enkä edes halua kertoa mitään. En todellakaan pidä siitä hoitajasta. Ei hänkään oikeasti ymmärrä, esittää vain kauheasti miten tajuaa ja kaikkea. Pystyn kuitenkin lukemaan rivien välistä ja päättelemään hänen sanoistaan, että välillä mennään aivan metsään. Alan pikku hiljaa epäilemään tämän hoitajan ammattitaitoa...

Joka kerta tämä hoitaja haluaa minun lupaavan, etten tee itselleni mitään ennen seuraavaa tapaamista. Joka kerta lupaan. Mutta oikeasti se ei estäisi minua, ei ollenkaan. Tyhjät lupaukset ihmiselle, joka ei merkitse minulle mitään, ovat aivan yhden tekeviä. Aivan kuin yksi hoitaja voisi muuttaa mitään. Ei, vaikka olisi paikalla ja tekisi kaikkensa estääkseen minua. Hän sanoo aina, että minun pitää rehellisesti kertoa, jos aion tehdä itselleni jotain. Miksi ihmeessä tekisin niin. Ehkä silloin, jos haluaisin pelastua, mutta en halua. Jos minulla olisi niin hyvä suunnitelma, että uskaltaisin sen toteuttaa, miksi ihmeessä pilaisin mahdollisuuteni ja kertoisin siitä kenellekään?

Haluaisin niin kuolla pois, päättää kaiken. Mutta toivoisin, ettei minun tarvitsisi tehdä sitä itse. Miksei voi kuolla ajatuksen voimalla...?

Huomenna paastoan. Ja sitä seuraavana päivänä. Ja ehkä vielä sitä seuraavanakin...

My thinspiration

Muistan vieläkin miltä tuntui, kun ensimmäisen kerran kirjoitin hakukenttään sanan thinspiration.

Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla, se oli jotain niin inspiroivaa ja kaunista.

Silloin tätä tunnetta riitti luomaan kuvat laihoista, mutta kuitenkin jollain tavalla normaaleista ihmisistä. Ne motivoivat minua laihtumiseen. Halusin näyttää samalta.

 

 

Nykyään nuo kuvat eivät tuo minulle enää sitä samaa tunnetta.

Kun katson niitä, näen jotain, mikä ei enää riitä minulle.

En pystyisi tätä kenellekään myöntämään, sillä jokin ääni sanoo, että kukaan ei ymmärtäisi.

Ei kukaan elämääni kuuluva ihminen voisi tajuta ajatuksiani.

Se tekee minusta epänormaalin ja monen mielestä sairaan, luultavasti jopa hullun ihmisen.

En olisi ikinä uskonut, että voisin haluta jotain tällaista.

Jos joku olisi minulle sanonut, että tulen ihannoimaan luurangonlaihoja ihmisiä,

olisin varmasti pitänyt tätä ihmistä täysin mielenvikaisena.

Nyt minusta itsestäni on tullut se mielenvikainen.

Ja mikä pahinta, pidän sitä aivan normaalina...

 

 

Motivaatio laihduttamiseen katoaa aina välillä.

Se ei ikinä kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö syömisestä seuraisi ahdistusta.

Ehkä olen vain liian väsynyt taistelemaan nälkää vastaan.

En tiedä, mikä se asia on, joka saa minut taas uudestaan motivoituneeksi.

Se saattaa olla se itseinhon määrä, joka on käsittämätön sen jälkeen kun olen syönyt enemmän.

 

 

Aikaisemmin nälän tunne ei ollut mukava.

Monesti kuulee miten ihmiset tuntevat olonsa hyväksi, silloin kun ovat kylläisiä.

Vihaan sitä tunnetta, kun mahassa on jotain.

Se on inhottava, ällöttävä ja todella epämukava olotila.

Se merkitsee epäonnistumista.

Nälän tunne taas on koukuttava ja taivaallinen.

Se merkitsee laihuutta ja puhtatta.

 

 



So, what it feels like?

Huomenna aikainen herätys. Hate. Päivään tulee varmaankin sisältymään pakkosyömistä. Kuvittelisin, että ainakin kolme kertaa. Toivottavasti en kovin isoa riitaa saa aikaiseksi. Kolme viimeistä päivää olen ollut päivät syömättä, mutta joka ilta joku on sen pilannut. Painosta ei hajuakaan, mutta olen liikkunut niin paljon ettei se varmaankaan noussut ole. Toivottavasti ainakaan.
Haluaisin niin asua yksin. Olisi todella helppoa olla syömättä, kun ei olisi ketään vahtimassa. Ja varsinkaan kun ei olisi edes varaa ruokaan. Miten helpottavaa olisi, kun ei tarvitsisi miettiä selityksiä tai peitetarinoita. Jos jotain haluan, niin sitä.

Laihuus. Se on jotain tavoittelemisen arvosta. Jotain minua itseäni varten. Miltä tuntuisikaan olla tyytyväinen itseeni? En osaa edes kuvitella, mutta mahtaa tuntua helvetin hyvältä...

Please let me go

Tunnen itseni epäonnistuneeksi. Kaikessa.
Pitäisi tietää, mitä oikeasti haluan. Mutta minulla ei ole siitä hajuakaan.
Voiko se johtua siitä, etten halua mitään. En halua elää.
Pelkään menettäväni asioita. Roikun niissä kiinni väkipakolla, vaikka voimani ovat melkein kadonneet. Mutta jos sanon, etten jaksa tehdä töitä tallilla, ei minulla ole pian sinne enää asiaa ollenkaan. En tiedä haittaisiko se niin paljon. Mutta entä jos haittaisikin?
Jokin osa minusta sanoo, että päästä irti kaikesta. Et ole tarpeeksi hyvä kuitenkaan. Miksi tuhlaisin aikaa turhaan, kun voisin vain maata sängyssä päivät pitkät? Niin, miksi en sanoisi kaikelle ei? Ei koskaan tarvitsisi tehdä mitään, jos ei huvittaisi.

Mutta en uskalla tehdä päätöstä. Pelkään sitä, miten sen jälkeen en voi enää palata takaisin. Entä jos en tekisikään mitään päätöstä? Jos vain tappaisin itseni nyt heti? Se ratkaisisi kaiken. En voisi katua sitä jälkeen päin. Millään ei olisi enää sen jälkeen väliä. Mutta kysymys kuuluu edelleen miten?

En jaksa enää.
Miksen voi päästä jo pois?

Holding on and letting go

Taas uusi, täysin merkityksetön päivä. Huomaan nukkuneeni harvinaisen pitkään.

Käsi on hieman kipeä eilisillan jäljiltä. Kyllä, viiltelin taas, ja monta kertaa.

Hyvä, että kipu jatkuu vielä seuraavanakin päivänä. Se tuntuu oudolla tavalla aika hyvältä. 

Olen varmaan aivan sekaisin...

 

Nousen hitaasti sängystä.

Vedän paksun hupparin päälleni ja menen ulos tupakalle.

Ulkona on kylmä. Kaikki on huurteessa, mikä on tavallaan kaunista.

Jos siis pitäisin talvesta tai kylmyydestä ylipäätään. Talvi on yhtä tuskaa.

Koko ajan on kylmä, eikä auta vaikka pukisin miten paljon vaatteita tahansa.

Minulla on nyt jo toppatakit käytössä ja niiden alla miljoona vaatekerrosta.

En todellakaan tiedä, miten tulen selviämään kun kunnon pakkaset alkavat.

Kumpa voisin karata jonnekin.

 Lähteä pakoon kaikkea tätä kylmyyttä ja näitä ihmisiä, jotka vaativat aina vain enemmän.

Vaikka vihaan yksinäisyyttä tietyllä tavalla, antaisin mitä vain, että voisin nyt päästä paikkaan salaiseen, josta kukaan ei minua löytäisi. Voisin olla aivan yksin näiden ajatusteni kanssa.

Voisin vain olla, tekemättä ja ajattelematta mitään. Tai sitten voisin harkita ottavani mukaan jonkun. Jonkun joka ymmärtää ja jolle ei tarvitsisi selitellä mitään.

Jonkun joka osaa olla vaatimatta minulta yhtään mitään.

Niin, lista ei ole kovin pitkä.

 

Onko tällaisia ihmisiä edes olemassakaan?

  

Only this darkness around me

Olen vajonnut melkoisen syvälle. 

Välillä ajattelen, että mikä haluaisin olla ja minkälaisen elämän haluaisin. 

Sitten kuitenkin tajuan, että se on aivan liian rankkaa. 

Ainoa asia, mitä tältä elämältä voisin haluta, on aivan helvetin rankkaa ja lopulta kuitenkin aivan paskaa työtä. Tiedän, etten jaksa tehdä töitä menestyksen eteen.

Tiedän, etten kuitenkaan pysty siihen.

Joten, miksi huijata itseään haluamaan jotain mahdotonta?

Ei millään ole loppujen lopuksi mitään merkitystä.

Ei sillä, mitä haluan tehdä tai sillä, haluanko ajatella minulla olevan jonkin moista tulevaisuutta.

 

 

Tunnelin päässä ei näy valoa.

 Ei edes lähestyvää junaa. Ei mitään.

 Seison pimeässä.

Uskon, että edessäni on risteys, mutta en ole varma.

Olen seissyt samassa kohtaa jo todella kauan.

Miettien, kumpaan suuntaan lähtisin. Jos nyt on edes olemassa vaihtoehtoa.

 

Kuvittelen, miten toinen haara on kapeampi kuin toinen.

Selvästi ahtaampi ja paljon vaikeampi kulkea. Ehkä jopa hieman mäkinen.

Sen päässä saattaa kuitenkin olla jotain.

Tai sitten se päättyy samaan, kuin toinen, paljon helppokulkuisempi haara.

Se toinen haara on alamäkeä koko matkan.

Siinä ei tarvitse ponnistella. Ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään, vain antaa jalkojen viedä.

 Tiedän kuitenkin, minne tuo haara tunnelista päättyy.

Se päättyy kuolemaan.

En osaa sanoa, onko se kuolema helppo vai tuskallinen.

Sitä ei voi tietää etukäteen.

 

En osaa päättää, kumpaa haaraa lähtisin kulkemaan.

 En uskalla edes tunnustella onko tässä mitään risteystä. Siksi seison paikallani.

Vain miettien. En osaa tehdä päätöksiä.

Sillä tiedän, että päätöksen tehtyäni, ei ole paluuta takaisin.

 En voi peruuttaa taakse päin ja tehdä uutta päätöstä.

Sen voi tehdä vain kerran.

Helpompi vaihtoehto houkuttelee, mutta jokin estää minua liikkumasta.

 

 

Pelkään sen lopullisuutta.

Alamäen alussa

Tänään polilla minulle yritettiin jälleen kerran tyrkyttää mielialalääkkeitä.

Sanoin, etten halua, koska ne lihottavat.

Tiedän ihmisiä, jotka ovat ennen olleet laihoja ja lääkkeiden syönnin aloittamisen jälkeen lihoneet todella paljon. Hoitaja sanoi, että kaikilla lääkkeillä on sivuvaikutuksia ja joskus hyödyt ovat merkityksellisempiä kuin haitat. En halua lihoa. Pelkään sitä yli kaiken.

Vaikka olisin kuolemansairas ja ainoa lääke, joka voisi minut parantaa, olisi lihottava, en suostuisi sitä ottamaan. En todellakaan. Kuolen mieluummin, kuin lihon.

Olen mieluummin ainaisesti ahdistunut kuin lihava.

 

 

En tiedä, pidänkö tästä uudesta hoitajasta. En usko.

Hän ei ainakaan ole se ihminen, jolle pystyisin asioita purkamaan.

Tai ehkä vika on minussa.

Ehkä en vain osaa puhua asioista ja kukaan ei pysty selityksiäni ymmärtämään.

 En osaa tuoda oikein esille niitä asioita, jotka pitäisi.

Silloin tuntuu, että kukaan ei ymmärrä ja lopulta turhaudun ja päätän olla kokonaan puhumatta.

En tiedä, mitä ajatella.

 

Ensimmäisestä polikäynnistä tämän ihmisen luona ei ainakaan jäänyt kovin hyvä fiilis.

Olo ei parantunut yhtään, päinvastoin. 

Mitä enemmän sitä käyntiä ja koko asiaa ajattelen, sitä ärtyneemmäksi tulen.

 

 

Puhuttiin laihduttamisesta:

 

Hoitaja: Mä ymmärsin, että sä et oikein syö kunnolla. Minkä takia?
Minä: Koska mä haluan laihtua...

 

Hoitaja kysyi painoani ja lopulta jouduin sen jopa ääneen sanomaan. Hän kysyi vielä myös, että kuinka paljon olen vuodessa laihtunut.

 

H: Sun labratuloksethan oli normaalit, se on hyvä.

Ja sun painoskin on vielä normaali, mutta alle 50kg sun ei kannattaisi laihduttaa,

koska se on jo tosi vähän. Kuinka paljon sä haluaisit painaa?
Minä:  45kg...
H: Niin, mä en ehkä saisi sanoa tätä, mutta sekin on kuitenkin vielä aika normaali. Sitten, jos sun bmi laskee alle 13, niin silloin tilanne on todella paha. Silloin joutuu jo pakkohoitoon.

 

Olen siis normaali.

Tavoitteenikin on vielä melko normaali. Pitää varmaan laskea sitäkin.

 En halua olla normaali.

Normaali tarkoittaa läskiä.

Haluan olla sairaalloisen alipainoinen.

 

Ehkä silloin olen tarpeeksi laiha.

 

 

Uusi tavoite on siis 40kg, ainakin näin aluksi.

Ja minähän jumalauta aion laihtua!

Aion vielä painaa tuon verran. 

 

Hoitaja sanoi vielä, että minun pitäisi syödä joka päivä ainakin kerran.

Jos elimistö ei saa pitkään aikaan ruokaa, se ei enää tiedä mitä sille tehdä.

Lopulta mitkään ravintoaineet eivät enää edes imeydy.

 

Siinä on mun tavoite.

En syö mitään ja lopulta ruoasta tulee outo ja vieras asia...

 

Born To Die

Mielessä pyörii aivan uskomattoman paljon asioita.

En kuitenkaan saa niistä mitään järkevää kokonaisuutta muodostettua.

En osaa nimetä tunteita, joita tällä hetkellä tunnen.

Eilisen tyhjä olo on poissa, tilalla hurrikaanin kaltainen sekasotku.

 

 

Tunnen varmaan surua. Tekisi mieli itkeä.

Muutama päivä sitten itkin ajaessani autolla kotiin, koko puolituntisen matkan ajan.

Paha olo vyörysi ulos ja itkeminen alkoi tedä jo fyysisestikin kipeää.

En ole varmaan koskaan itkenyt niin paljoa ja niin pitkään.

Nyt en kuitenkaan pysty itkemään.

Ehkä siihen tarvitaan jokin todella järkyttävä tapahtuma.

Ei tämä arkinen paha olo ja ahdistus enää riitä itkun aiheutumiseen.

Siitä on tullut minulle jo aivan liian normaali tunnetila.

 

 

En jaksa. En jaksa. En jaksa. En jaksa.

Pitelen taas terää kädessäni.

Anteeksi.

Sanoja vaan

Olen tyhjää täynnä. Tällä hetkellä en tunne mitään. Se on helpottavaa. Ei tarvitse olla ahdistunut. Ei tarvitse muuta kuin olla. Hengittää kerta toisensa jälkeen. Välillä pitää pientä taukoa ja muistella miltä hapen puute tuntuu. Kokeilla kuinka pitkään pystyy olemaan hengittämättä. Sillä tavalla ei kuole, mutta voi melkein kokea kuoleman tunteen. Aivan kuin elämä olisi pienen hetken omissa käsissä, hallinnassa. Kuin voisi vain päättää, elääkö vai eikö. Se on myös melkoisen vapauttavaa.

Maanantaina on aika polille, nyt viimeinkin lähemmäksi. Pelottaa hieman, millainen ihminen siellä on vastassa. Turha sitäkään on varmaan murehtia. En luultavasti pidä hänestä kuitenkaan. Enkä luultavasti opi luottamaan tai pysty purkamaan ajatuksiani. En jaksa ajatella sitä nyt. Nyt vain olen olemassa, ilman mitään tuntemuksia. Ei kipua, ei surua, ei ahdistusta, ei iloa, ei sitten mitään. Aika pysähtyy hetkeksi ja on vain tyhjyys.

En mä tiennyt, että musta tulis tää

Voi helvetin helvetti. Poistin vahingossa kaksi viimeisintä tekstiä, ei todellakaan ollut tarkoitus. Vituttaa ja ahdistaa. Terä ei pysynyt tänäänkään käyttämättömänä. Ei kuitenkaan kaduta, sillä minä ansaitsin sen. Kaikki ne jäljet kädessäni, todellakin ansaitsen ne. Siksi, koska olen itsekuriton läski, joka söi tänään aivan liikaa. Ja painan edelleen aivan liikaa. Olen niin kyllästynyt tähän kaikkeen. En jaksa enää miettiä, mitä voin syödä ja mitä en. Se ongelma ratkeaa sillä, etten saa syödä mitään. Lopetan syömisen kokonaan. En tiedä mihin se johtaa, mutta en välitä. En välitä vaikka kuolisin. Kumpa niin tapahtuisi. En välitä siitä kivusta, minkä syömättömyys aiheuttaa. Se on ainoa oikea tunne. Vain sitä kipua ja heikkoutta minun kuuluukin tuntea. Aion rääkätä itseni hengiltä. Terveys ei kiinnosta minua enää tippaakaan. Ei se, mitä tuhoa itselleni aiheutan. Sulkeudun pieneen kylmään maailmaani ja kuihdun pois. Lopulta lakkaan hengittämästä...

Pelkää en, siedän sitä, tiedän sen...

Taas yksi turha päivä lisää. Koko päivän olen maannut sisällä, lukuunottamatta aamupäivällä tehtyä lenkkiä. Ja sielläkin kulutin vain reilut 400kcal. Sen jälkeen istuin sängyllä ahdistuneena, odottamassa milloin käsketään syömään. Vihaan viikonluppuja. Vihaan yhteisiä aterioita. Vihaan ruokaa. Laskin, että päiväruoalta kertyi varmasti melkein 300kcal. Inhottavaa. Miksi se tuntuu niin suurelta määrältä, kun hyvin tiedän ettei se sitä ole. Varsinkaan kun se luultavasti jää ainoaksi asiaksi, mitä tänään syön. Silti en haluaisi syödä niin paljoa.
Ostin kaupasta monta pakettia lämminkuppi-keittoja, joissa joka annoksessa on korkeintaan 100kcal. Rajasin kuitenkin niidenkin syömisen. 1 annos per päivä. Ja tavoitteena on, etten mitään muuta joudu syömään.

Things I'll never say

Kävin aamulla labrassa, verta vietiin varmaan litra ja lisäksi otettiin vielä sydänfilmi. Toivottavasti en joudu ihan heti uudestaan. Oli melkoisen kiusallista vetää hiha ylös ja paljastaa kaikki vanhat sekä uudet jäljet kädessä. Voin sanoa, että ihan oikeasti hävetti. Silti, vaikka uskon, että ei ollut ensimmäinen kerta kun se hoitaja sellaista näki. Sydänfilmiä otettaessa ihailin vain kuopalla olevaa mahaani ja häpesin vartaloani. Onneksi sekään ei kestänyt kovin kauaa. Pelonsekaisin tuntein odotan ensi torstaita, jolloin saan ilmeisesti tietää tulokset kun menen uudestaan polille. Hyi helvetti...

Tänään taas söin, ja liikuin. Ruoka miinus liikunta on yhtäkuin n. 100kcal. Eli ei kovin paha, kai. Tällä hetkellä mahaan ainakin sattuu, hieman heikottaa taas ja odotan vain, että se loppuisi. Ehkä nukkuminen auttaisi, vaikka sekin on nykyään niin vaikeaa...

Oon aseeton sun edessä

Olen paska ihminen. Läski, joka syö aivan liikaa. Tämä päivä meni aivan perseelleen, enkä halua päivittää ruokapäiväkirjaa. Ei auta, vaikka kulutinkin melkein kaiken, mitä söin. Nyt se loppuu. Huomisen elän tupakalla, kahvilla ja energiajuomilla. Piste.

Sain uuden ajan polille. Torstaina. En tiedä, mitä ajatella. En tiedä, haluanko mennä, mutta menen silti. Mutta en joudu menemään yksin ja se on hyvä asia. Muuten en ikinä pääsisi perille asti, en ikinä. Vaikeinta on kuitenkin ehkä tämä kaikki salailu. Pitää keksi selityksiä minne menen, koska en voi kertoa meneväni sairaalaan. Ehkä kuuluisinkin hullujen huoneelle...