Koin aamulla järkytyksen, kun astuin vaa'alle.
Miten voin olla taas painaa näin paljon?
Pidän pienen tauon tossa punnitsemisessa.
Masennun vaan lisää, jos joka päivä joudun kohtaan ton hirvittämän suuren numeron joka kummittelee siinä vaa'an näytöllä.
Mutta paino saa nyt luvan alkaa tippumaan.
Siltä ei paljon enää kysellä, että mitä se haluaa.
Se numero haluaa vaan pilata mun elämän ja siinä se on onnistunutkin.
Tänään kaloreita on kertynyt 445kcal.
Enemmän kuin oli tarkoitus.
Ehkä kuitenkin juoksulenkki ja se, etten syö enää muuta, minimoi syntyvän vahingon.
Mä oon nyt ihan oikeesti päättäny tsempata.
Vihaan itseeni niin paljon ettei mitään rajaa.
Mä suoranaisesti ällötän itseäni.
Vihaan ruokaa.
Haluan olla kokonaan syömättä.
Mä en enää halua tunkee itseeni sitä paskaa.
Mä en nää ympärilläni enää mitään muuta kuin sitä, miten ihmiset vaan syö ja lihoo.
Syömättömyys on mun elämän keskipiste.
Mä aina odotan sitä hetkee kun pitäis syödä ja voin olla kokonaan syömättä.
Ja mä odotan, että musta tulee pieni.
Kun ihmiset alka kunnolla huomata, että oon laihtunu.
On mulle nytkin sanottu siitä, mutta mä en ainakaan nää mitään eroo entiseen.
Päinvastoin, musta tuntuu että oon vaan paisunu isommaks.
Mutta haluan olla niin pieni, että ihmiset oikeen kauhistelee sitä miten laiha oon.
Miten kaikki vaatteet on mulle isoja.
Mikään ei oo parempaa kuin huomata, että ennen sopivan kokoiset tai pienet vaatteet on nyt isoja.
