Olisi niin paljon asiaa, mutta samalla en tiedä mitä kirjottaa. Kuuntelen Titanic-musiikkia ja mietin niitä kaikkia ihmisiä, jotka hukku silloin kun se laiva upposi. Samalla mietin omaa kuolemaani. Ne kaikki ihmiset siellä kuoli tahtomattaan, hukkui mereen. Kuvittelen oman hukkumisen ja se kuulostaa kauniilta. Kadota mereen, josta kukaan ei koskaan tulsi mua löytämään. Saada ikuinen rauha. Miten se olisikaan ihanaa. Kuulin tarinan, miten joskus eräs ihminen katosi laivalla. Luultavasti putosi kannelta. Sitä ei koskaan löydetty. Kukaan ei tiedä, mitä oikeasti tapahtui. Se on jotenkin lumoavaa, että on olemassa asioita, joita ei voi selvittää. Kukaan ei voi olla varma mistään. Jos munkin kuolemasta tulisi mysteeri, saisin pitää sen kokonaan itselläni. Ilman, että kukaan koskaan saisi tietää totuutta.
Kuolema ei välttämättä ole nopea, mutta on ohi aikanaan. Kyllä hetken kestää mitä vaan. Kun tietää, että kohta ei tunne enää mitään. Se on sen arvoista. Ei kuolleet voi surea kuolemaansa jälkeen päin. Ei sillä ole silloin enää mitään merkitystä. Ainoastaan läheiset jää jälkeen. Vain ulkopuoliset kärsii. Se on hinta siitä, että saa ikuisen rauhan. Mutta onko sen hinnan valmis maksamaan?
Mä olen ihan sekaisin. En tiedä mitä haluan tai mitä mun pitäisi tehdä. Toisaalta en jaksa tehdä yhtään mitään, mutta teen koska yritän saada ajatukset pois tästä kaikesta. Se vaan ei onnistu. Ei tää tunne katoa koskaan. Kuristaa, eikä hellitä hetkeksikään. En kuitenkaan voi jäädä paikoilleen. Mä en voi näyttää muille, miten rikki oon. Mitä väliä vaikka itken itseni uneen iltaisin? Tai että haluan paeta? Haluan kuolla, mutta en voi kertoa sitä kenellekään. En voi antaa sitä taakkaa muille. Ei ole mitään ahdistavampaa, kuin se, että joku tärkeä ihminen aikoo tappaa itsensä. Kun ei voi tehdä mitään auttaakseen. Tiedän, koska olen sen monesti kokenut. Oma kuolema kuulostaa oikealta, mutta ei sitä halua muiden tekevän. On vain pysttävä hiljaa ja tehdä se mikä on tehtävä.
Onko helpompaa päästää irti tärkeästä ihmisestä, jos saa sen ihmisen vihaamaan mua? Kuvittelisi, että on. Vaikka sekin sattuu helvetisti. Mutta mieluummin se, kuin tämä ikuinen odotus ja ikävöiminen. Mutta miten saada se viha aikaiseksi, jos ei ole missään yhteydessä tän ihmisen kanssa?
Rakkaus ja välittäminen satuttaa. Haluan vain saada itseni tunnottomaksi. En halua tuntea yhtään mitään, koska kaikki mitä tunnen, sattuu. Mua sattuu kaikkialle, koko ajan.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, haluaisin apua. Samalla en kuitenkaan halua, koska en halua elää. Mutta haluan, että joku veis tän kivun pois. Helpottais mun oloo, mutta se pahenee vaan. Enkä pysty hakemaan apua. En pysty, vaikka haluaisinkin. En tiedä yhtään mitä tehdä. Ja se ahdistaa...
Tuttuja tunteita. Ihan liian tuttuja. Yritin itsemurhaa viime kesänä. Ennenkuin olin edes täyttänyt 15. Luulin olevani väsynyt elämääni, enkä jaksaisi sitä enää. Kaveri ehti väliin viime hetkellä. Onneksi. Tuossa mielentilassa ei voi uskoa miten väärässä on. En minäkään ollut väsynyt elämään. Olin väsynyt syömishäiriöön ja ahdistukseen. Nyt, vajaa vuosi myöhemmin ,kun olen saanut valtavasti tukea ystäviltä ja oikeanlaisesta hoidosta ayömishäiriöklinikalla, olen pikkuhiljaa alkanut erottaa kaikki pienet asiat, joista voi olla onnellinen. Ahdistuksen kaiken alleen peittävä paksu ja tumma sumu alkaa heikentyä ja maailmassa näkyy taas toivon pilkahduksia. Hae apua. Ihan millaista ja mistä vain, kunhan haet. Ystäviltä, terveyskeskuksesta, tai soita vaikka kriisipuhelimeen. Kenenkään ei tarvitse hukkua ahdistuksen sumuun, koska usko vain, sieltä voi päästä pois. Pärjäile<3
VastaaPoistaTotta, mun on vaikee uskoa että voisin koskaan olla onnellinen. Avun hakeminenkin tuntuu ihan hirvittävän vaikealta, lähes mahdottomalta. Ja sitä vaikeuttaa myös se, miten joskus yritin hakea apua terveyskeskuksesta, eikä mua otettu ollenkaan tosissaan...
PoistaMutta kiitos joka tapuksessa <3
Sä kyllä jaksat, oikeesti yritä puhua jollekin. Sulla on vielä niin paljon edessä ettet saa nyt luovuttaa.
VastaaPoistaTiiän kyllä miltä susta tuntuu, mun pikkuserkku ja sen äiti teki itsemurhan, joten tiedän miten se vaikuttaa myös läheisiin.
Älä tee sitä,kyllä sä jaksat ja pääset tän kaiken yli ja sit voit olla taas onnellinen <3
Mmm, kaikki on vaan niin vaikeeta. Haluan kuolla, mutten tehdä sitä mun läheisille. Kiitos , sain sun kommentista voimaa ja jaksan taas ehkä yhden päivän lisää <3
PoistaNyt saatana tytöt! Kuka on vastuussa teidän pahasta olosta? Kuka on se, joka saa teidät ajattelemaan itsemurhaa? Kuka helvetti haluais että sä kuihdut kuoliaaksi tai kuolet oman käden kautta? TE ITSE!!
VastaaPoistaTeillä on taatusti rakastavia ihmisiä ympärillä, ja te olette todella itsekkäitä joka kerta, kun ajattelettekaan tappavanne itsenne! Yksi masennuksen oireista on itsekkyys. Pyrkikää avaamaan silmänne ja ajattelemaan läheisiänne ja myöskin omaa parastanne. Voitte angstata ja laihduttaa nii paljon kunnes kuolette, mutta mitä te siitä hyödytte? Saatte vain surua aikaan. Haluatteko te todella olla niin itsekkäitä? Mikäli ette, niin nyt pää pystyyn! Te olette rohkeita, näyttäkää kaikille niille ympärillä oleville ihmisille, että te selviätte. Kun te olette kasvaneet itsenne kokoisiksi, ja teillä on hyvä itseluottamus, voitte haistattaa vitut niille henkilöille jotka eivät olleet näinä hankalina aikoina teidän tukena, ja kiittää heitä jotka jaksoivat edes yrittää. Mielenhäiriöt ovat hankalimpia sairauksia, mutta niistä selviäminen tekee ihmisestä vahvan persoonana, joka pystyy tulevaisuudessa tekemään jotakin kallisarvoista; auttamaan kaltaisiaan.
Jaksamista teille, kamppailu on kova, mutta jos voitatte sen, voitatte elämän.
Oot oikeassa. Tiedostan hyvin miten itsekäs oon ja pahinta on sen myöntäminen. Ja kuten jo sanoit, täältä on ihan helvetin vaikea nousta ylös. Ehkä jonain päivänä oon valmis sitä yrittämään, ainakin toivon niin ja sehän on jo hyvä merkkki.
PoistaKiitos ihanan kannustavasta kommentista!