Above us only sky

Tänään ihmiset on iloisia ja täynnä suuria unelmia.

Koulu loppu ja kesäloma alkaa.

Ei vielä voi olla kesä. Mä en ole vielä laiha, en todellakaan valmis kesään.

Ennen aina pidin kevätjuhlista.

Siellä oli haikee tunnelma, mutta silti se oli iloinen tapahtuma.

Ihmiset siirty elämässään eteenpäin.

Joillekin sanottiin hyvästi ja kavereiden kanssa juhlittiin koulun loppumista.

Mutta tänään en tuntenu mitään.

Odotin sitä haikean surullista tunetta, joka aikasemmin on vallannut mut kokonaan.

On naurettu ja itketty.

Odotin, että olisin ainakin edes itkenyt.

Mutta mitään ei tapahtunut.

Sama vanha harmaus vallitsi mun sisällä ja kielsi tuntemasta mitään.

En pystyny iloitseen muiden puolesta, en tuntenu surua, en yhtään mitään.

Koko juhla oli täysin merkityksetön.

 

 

Mä voisin unelmoida, miten tästä kesästä tulee paras ikinä.

Mutta en viitsi edes vaivautua, koska tiedän ettei se ole lähelläkään parasta.

Viime kesä oli paska.

Mutta jopa sillon mulla oli jotain, mitä tänä  kesänä ei enää ole.

Joten mitä tästä kesästä sitten tulee?

Todella pitkiä päiviä, joita en jaksa elää.

Päiviä sängyn pohjalla.

Ahdistusta ja itsemurhasuunnitelmia.

Ehkä jotain toteutustakin?

 

 

 

 

Mä haluan uskoa taivaaseen.

Haluan uskoa, että kun ei enää jaksa elää täällä maan päällä, pääsee jonnekin parempaan paikkaan.

Haluan usko, että taivaassa ei ole kipua, surua tai ahdistusta.

Siellä on vain iloa ja onnea.

Mä todella, todella haluan uskoa niin.

Mutta voiko itseään pakottaa uskomaan johonkin melkein mahdottomaan?

 

 

 

Oon miettiny kelle ja miten mä haluan sanoa hyvästit.

Mitä haluan sanoa tärkeille ihmisille, viimeistä kertaa?

Kertoa kuinka välitän, vakuuttaa että tää ei ole kenenkään syytä.

Ei kukaan olsi voinut tehdä mitään enempää.

Mä en halua, että kukaan tuntee syyllisyyttä siitä, mitä mulle tapahtuu.

Haluan, että muut voi olla onnellisia ja saada hyvän elämän.

Sitä vaan ei ollu tarkotettu mulle.