Kosto voi joskus olla paras vaihtoehto.
Laittaa kaikki ne ihmiset kärsimään, joiden vuoksi on itse kärsinyt.
Siinä vaiheessa ei tunteille ole sijaa.
Joskus sama ihminen, joka saa nauramaan, on myös kyynelten syy.
Mutta on vain pakko ajatella itseensä.
Jos joku satuttaa, ei saa näyttää miten paljon kärsii.
Pitää esittää vahvaa.
Paras kosto on näyttää miten hyvin pärjää, ilman muita.
Mä haluan näyttää muille, että ne olis mulle yhden tekeviä.
Vain muutamalla ihmisellä on väliä, eikä niillekään saa näyttää sitä liikaa.
Mä en enää halua, että ihmiset pitää mua heikkona.
Se on ihan helvetin sama, vaikka muhun sattuis.
Mä oon kuollu sisältä ja siltä mun pitää myös näyttää ulos päin.
Se on mun linja tästä lähtien.
Mä keskityn vaan laihduttamiseen.
Kaikki muu tapahtuu automaattisesti.
Toimin kuin robotti.
Robotti, joka ei tunne mitään.
Sulla on aivan samat ajatukset kun mulla oli vielä pari viikkoo sitten.. Itselläni meni "kausi" ohitse kun siinä ongelmissani pyörin kolme viikkoa. Mä nukuin. Nukuin kolme päivää putkeen ja sen jälkeen on ruvennu pikkuhiljaa nouseen ylös täältä. Onko sulla koskaan aikoja (edes lyhyitä) jolloin tuntisit nousevasi edes hieman ylöspäin? Jos (ja kun) on niin niihin kannattaa aina takertua, jossain vaiheessa sieltä pääsee ylös. Vaikka olisi kuinka syvällä. Itsekkin luulin etten enää pääse sieltä ylös (minun kohdallani oli syynä burnout ja syömisvammailu).. Syömisvammailua olen jatkanut, hieman enemmän syöny jottei jalat lähtis alta mutta muuten.. Ja olen onnistunutkin sen suhteen--3kg kuukauden aikana--hidasta, mutta vaivan arvoista. Kaikki ne joille olen kertonut syömisistäni ja kaikesta on sanoneet että vielä mä voin jatkaa mutta jos meen rajan ylitte niin sieltä ei ole niin helppo enää päästä takaisin. Ja itse vielä "teen itselleni lisää työtä" kun menee huonosti, hukutan itseni töihin. Mutta joo.. Oon jo pitkään kans tätä sun blogiis lukenu ja ajatellu kirjottaa, vihdoin sain jotain aikaseks.. Tunteet on vuoristorataa, ne menevät ylös ja alas, aina, mutta se kummalla puolella ne ovat enemmän.. siitä pitäisi jokaisen itse saada päättää. Tsemppii ja voimahali <3
VastaaPoistaNe hetket, että tunnen jotenkin nousevanu ylöspäin, on aika harvassa. En mä osaa niihin oikein tarttua, kun ne jo heti katoaa. Mulle ei koskaan ole kukaan sanonu tollasa, johtuu varmaan siitä etten tästä oo juuri kellekään kertonut. Ja just ton takia, koska mun mielestä se ei oo muiden asia, miten mä syön jne.
PoistaJa tosiaan mun tunteet on kuin vuoristorata, mutta yleensä ne heittelee vaan siellä synkemmällä puolella. Enkä osaa siihen itse vaikuttaa..
Kiitos kun kommentoit ja muutenkin <3
Siinä vain täytyy löytää henkilö, jonka kanssa se ei tunnu siltä että "ei en nyt tarvii tietää".. Ja ihan tosissaan, tiedän miltä tuntuu olla syvällä, mutta sitä ei tavallaan käsitä ennen kuin sieltä pääsee ylös. Tai ainakin se tuntuu silloin paljon suuremmalta tai ei sitä oikein osaa sanoin kuvailla..
PoistaJa mulla tuli aika paljon kritiikkiä ihan kaikesta asiasta ulkopuolelta; kaikki ei ollut musta lähtösin, se jo helpotti paljon kun pääsi erilaisiin maisemiin. Sitä sun kannattais kokeilla, lähdet ihan minne tahansa, pois kaikesta tutusta. Mulla ei ollut mitään ennen viimesintä vuotta, ja hyvin vähän ennen viimesintä kuukautta.
Luota muhun, kyllä ihmeitä tapahtuu <3
Mulla periaatteessa on sellanen henkilö, tai ainakin oli. En kyllä usko, että on enää, mutta se onkin jo toinen tarina.
PoistaVoit olla oikeessa, koska musta tuntuu, etten ikinä pääse tästä helvetistä pois.
Oon kans miettiny tota maisemanvaihdosta, mutta oon vähän sellanen, etten halua päästää irti tutusta ja turvallisesta. Mua rupee heti ahdistaan vaan enemmän kun joudun johonkin muualle. Haluaisin vaan olla kotona ja maata sängyssä kaikki päivät.
En minäkään halunnut päästää irti vanhasta, mutta mun oli pakko, koska lähdin opiskelemaan sen verta kauaks. Ekat viikot oli täyttä helvettiä, mutta sitten kun siihen ensiksi tottui, niin pian en voinut enää päästää siitä paikasta irti (nythän on loma ja mä oon jo käyny koululla kaks kertaa). Kokeilla aina kannattaa.
PoistaMulla vaan ei ole ainakaan vielä mikään pakko lähteä minnekään. Kun keksis vaan, että minne menis ja minkä takia. Ja onhan siinä muitakin ongelmia, kuten esimerkiksi raha kun ei ole varaa mihinkään omaan asuntoon.
PoistaOpiskelemaan? Mulla vei elukat täysin elämän, ne on mmun elämän keskipiste tällä erää. Ainahan voi kokeilla, ihan mitä tahansa.. Mäkin oon kyllä muutaman kerran ihmetelly miten perkeleesä oon johonkin lähteny tai jotain tehny.. En tiie ooks sä sellnen extempore tyyppi, mutta sitä kannattaa kokeilla. Emmä mitään muutakaan keksi. Mulla oli tuurista kiinni että pohjalta revittiin ylös.. Voimia <3
PoistaNo mulla on täällä vielä opinnot kesken, jos ne nyt edes ikinä valmistuu.
PoistaRiippuu vähän asiasta, joskus teen jotain extempore, mut täytyy myöntää et aika harvoin kyllä.
Kiitos <3
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaKiva pitää käydä tsekkaamassa :)
PoistaKannattaa lukea : http://hyperboleandahalf.blogspot.fi/2013/05/depression-part-two.html?m=1
VastaaPoistaKiitti vinkistä :)
Poista