Olisi niin paljon asiaa, mutta samalla en tiedä mitä kirjottaa. Kuuntelen Titanic-musiikkia ja mietin niitä kaikkia ihmisiä, jotka hukku silloin kun se laiva upposi. Samalla mietin omaa kuolemaani. Ne kaikki ihmiset siellä kuoli tahtomattaan, hukkui mereen. Kuvittelen oman hukkumisen ja se kuulostaa kauniilta. Kadota mereen, josta kukaan ei koskaan tulsi mua löytämään. Saada ikuinen rauha. Miten se olisikaan ihanaa. Kuulin tarinan, miten joskus eräs ihminen katosi laivalla. Luultavasti putosi kannelta. Sitä ei koskaan löydetty. Kukaan ei tiedä, mitä oikeasti tapahtui. Se on jotenkin lumoavaa, että on olemassa asioita, joita ei voi selvittää. Kukaan ei voi olla varma mistään. Jos munkin kuolemasta tulisi mysteeri, saisin pitää sen kokonaan itselläni. Ilman, että kukaan koskaan saisi tietää totuutta.
Kuolema ei välttämättä ole nopea, mutta on ohi aikanaan. Kyllä hetken kestää mitä vaan. Kun tietää, että kohta ei tunne enää mitään. Se on sen arvoista. Ei kuolleet voi surea kuolemaansa jälkeen päin. Ei sillä ole silloin enää mitään merkitystä. Ainoastaan läheiset jää jälkeen. Vain ulkopuoliset kärsii. Se on hinta siitä, että saa ikuisen rauhan. Mutta onko sen hinnan valmis maksamaan?
Mä olen ihan sekaisin. En tiedä mitä haluan tai mitä mun pitäisi tehdä. Toisaalta en jaksa tehdä yhtään mitään, mutta teen koska yritän saada ajatukset pois tästä kaikesta. Se vaan ei onnistu. Ei tää tunne katoa koskaan. Kuristaa, eikä hellitä hetkeksikään. En kuitenkaan voi jäädä paikoilleen. Mä en voi näyttää muille, miten rikki oon. Mitä väliä vaikka itken itseni uneen iltaisin? Tai että haluan paeta? Haluan kuolla, mutta en voi kertoa sitä kenellekään. En voi antaa sitä taakkaa muille. Ei ole mitään ahdistavampaa, kuin se, että joku tärkeä ihminen aikoo tappaa itsensä. Kun ei voi tehdä mitään auttaakseen. Tiedän, koska olen sen monesti kokenut. Oma kuolema kuulostaa oikealta, mutta ei sitä halua muiden tekevän. On vain pysttävä hiljaa ja tehdä se mikä on tehtävä.
Onko helpompaa päästää irti tärkeästä ihmisestä, jos saa sen ihmisen vihaamaan mua? Kuvittelisi, että on. Vaikka sekin sattuu helvetisti. Mutta mieluummin se, kuin tämä ikuinen odotus ja ikävöiminen. Mutta miten saada se viha aikaiseksi, jos ei ole missään yhteydessä tän ihmisen kanssa?
Rakkaus ja välittäminen satuttaa. Haluan vain saada itseni tunnottomaksi. En halua tuntea yhtään mitään, koska kaikki mitä tunnen, sattuu. Mua sattuu kaikkialle, koko ajan.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, haluaisin apua. Samalla en kuitenkaan halua, koska en halua elää. Mutta haluan, että joku veis tän kivun pois. Helpottais mun oloo, mutta se pahenee vaan. Enkä pysty hakemaan apua. En pysty, vaikka haluaisinkin. En tiedä yhtään mitä tehdä. Ja se ahdistaa...
