We jumped, never asking why.

Pää hajoaa. Haluan hiljentää kaikki äänet ympäriltäni. Haluan istua yksin pimeässä viiltelemässä. Mutta en voi, koska silloin joku saattaisi huomata jotain. Se ajatus lamaannuttaa minut sisältä päin. Pitäisi tehdä sitä ja tätä, mutta en halua tehdä yhtään mitään. Vaatimuksia satelee joka puolelta, en jaksa välittää. Haluan paeta kauas pois, missä kukaan ei tunne minua. Ei vaatisi mitään. Ei haluaisi tietää, olenko syönyt tänään. Ei vaatisi todisteita. Ei tarvitsisi enää valehdella.

 

Yli 52h syömättömyyttä ja 900 tänään kulutettua kaloria takana.

Valehtelisin, jos väittäisin etten ole tyytyväinen. Ehkä vielä huominen syömättä. Ainakin iltapäivään asti. Kahden päivän aikana paino on pudonnut suunnilleen kaksi kiloa. Odotan näkeväni huomenaamulla vielä pienemmän luvun. Aina vain pienemmän, kunnes olen tyytyväinen. Ja sitä en ole koskaan. Pepsi maxia ja liikuntaa. Ja sitten vielä vähän lisää liikuntaa.

 

 

Porukat vaati todisteita, että olen syönyt tänään. Keksin jonkun hätävalheen, koska minulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä jääkaapissa oli ja mitä olisin voinut sieltä syödä. Sanoin myös syöneeni koulussa, joka ei ole lähelläkään totuutta.

"Niin ne kaikki anorektiokot sanoo..."

Sanoin, että siinähän sanovat ja toistin, että olen syönyt.

Valehtelemisesta tulee koko ajan helpompaa. Alussa tunsin syyllisyyttä, jos väitin syöneeni, vaikken ollut. Nyt se tulee automaattisesti, enkä edes ajattele sitä sen ihmeellisemmin.

Kaikkeen tottuu, niin sitä ainakin sanotaan...