Puhelin soi aamulla. Outo numero. Ajattelin ensin olla vastaamatta, mutta vastasin kuitenkin.
Se oli psykiatrian poliklinikalta. Huono vain, että se on melko kaukana, kun lähempänä ei ilmeisesti ollut tilaa. Sain ajan ensi viikon torstaille. Järkytys oli kuitenkin niin suuri, että unohdin ottaa ajan ylös. Nyt en tiedä monelta se on. Mutta en halua mennä sinne. Tiedän varmasti, etten ikinä saa raahattua itseäni sinne asti, varsinkaan kun pelkkä ajatuskin ahdistaa jo näin paljon. En pysty siihen.
Joko odotan, että pääsen tänne lähemmäksi tai sitten jätän koko leikin kesken.
Ehkä jään sängyn pohjalle, mistä kukaan ei tule minua hakemaan...
Kaikki on vaikeaa. Nukahtaminen, sängystä ylös nouseminen, syöminen, koulussa oleminen, puhuminen, hengittäminen ja kaikkien muiden sekä itseni asettamien vaatimusten noudattaminen.
En jaksa olla, en hengittää. Eläminen on ylivoimaista. Ja silti sen pitää näyttää ulos päin siltä, että se olisi maailman helpoin asia. En pysty suoriutumaan niistä asioista, joista muut olettavat minun suoriutuvan. Ja silloin olen laiska ja saamaton. Otan haukut vastaan, sillä en voi kertoa kuinka vaikeaa minun on ylipäätään nousta aamuisin sängystä. Kuitenkin kaikki ne sanat satuttaa.
Rikkoo aina hieman lisää. Paiskaa aina lujempaa kovaa maata vasten.
Tunnen syyllisyyttä jokaisesta murusetsa, joka menee suuhuni. Tuntuu kuin pienikin määrä ruokaa pilaisi kaiken. Lihottaisi minua heti viisi kiloa. Aivan kuin se saastuttaisi minut sisältä.
Siksi en voi syödä, vaikka kuinka haluaisin. Päivittäin syön alle 300kcal, mutta se tuntuu aivan liian paljolta. Eikä auta, vaikka kuluttaisin enemmän kuin söisin. Vain ei mitään on hyvä.
Paino on tippunut vain yhdeksän kiloa siitä, kun aloitin laihduttamisen aterioita skippaamalla.
Se ei ole tarpeeksi. Ei lähelläkään. Vielä pitäisi ainakin kymmen kiloa laihtua.
Sun tekstit saa mut joka kerta itkemään. Äläkä pyydä anteeksi, se ei oo sun vika ollenkaan. Ehkä mä oon vaan niin kateellinen kakara, että itken, koska en oo yhtä hyvä ihminen kuin sä, en onnistu niikuin sä, mulla ei enää riitä voimia niinkuin sulla, unelman tavoittelemiseen. oon niin vitun kuollut ja väsynyt tähän elämään, etten saa aikaiseksi mitään. mun tekee myös niin pahaa sun puolesta, koska toi sun touhu on mennyt ihan sairaaks, se on kaukana mistään terveellisestä tai hallitusta. sä oot niin menettänyt elämäs hallinnan, ainakin syömisten osalta, vaikka susta saattaa tuntua, että sä hallitset ja kontrolloit sun syömisiä, niin sitä sä et todellakaan tee, sä oot täysin menettänyt kontrollin, muuten yks murunen minkä laitat suuhus, ei tekis noin pahaa, sä pystyisit syömään jotain, ilman että tunnet niin vahvaa epäonnistumisen tunnetta, toi ei vaan oo normaalia. ymmäräksä sitä ite? vai kuvitteleksä oikeesti, että oot täysin sun syömisten yläpuolella?
VastaaPoistaälä ota tätä kommenttia mitenkään pahalla, yritän vaan herätellä sua, vaikka se luultavasti on ihan turhaa, kun sun päätä ei oiken saa käännettyä.
mutta voimia jokatapauksessa <3
Ei mulle kannata olla katellinen. Ei mullakaan riitä voimia mihinkään, mutta laihduttamiseen saan voimaa siitä että se on ainoa asia mitä mä voin hallita, enkä aina sitäkään. Ymmärän sen, etten ole täysin normaali, mutta en pidä tätä mitenkään kovin vakavana. Mä uskon, että mä tavallaan hallitsen tän, vaikka syöminen tekeekin pahaa, se on mun mielestä vaan hyvä asia. Ja niinkuin sanoitkin, mun päätä ei saa käännettyä, ei kukaan.
PoistaKiitos kuitenkin <3
Mene sinne terapiaan. Piste. Se saattaa olla paras asia, joka sulle on vuosiin tapahtunut. Anna sille mahdollisuus. Kaikkien tekstiesi perusteella olet niin syvästi ja vaikeasti masentunut, että on enää ajan kysymys koska tulet hulluksi jos et pääse jollekin purkamaan _rehellisesti_ ajatuksiasi. Itse olen käynyt monella eri terapeutilla. Terapeutti on sinun puolellasi. Mutta muista : terapeutti ei ole ajatustenlukia, joten älä teeskentele hänelle, vaan kerro kaikki kauheimmatkin ajatuksesi.
VastaaPoistaJa vielä äskeiseen lisäys, että minulla on hyvä ystävä, jolla oli paha syömishäiriö ja masennus noin kuusi vuotta sitten. Nyt, oltuaan jo vuosia terve, hän käy yhä samalla terapeutilla, ja pystyy tälle kertomaan asioita, joita ei aina edes meille kavereille tai poikaystävälleen tai perheelleen pysty. Se kannattaa.
VastaaPoistaAionkin mennä, mutta vasta sitten kun pääsen tänne lähemmäksi. Ja kyllä siitä varmaan onkin hyötyä, ainakin joillekin. Se vaan ei ole mulle kovinkaan helppoa puhua tuntemattomalle näin vaikeista asioista, en tiedä tulenko koskaan siihen pystymäänkään... Ja mä olen muutenkin niin tarkka siitä ihmisestä ja voi olla että kovin nopeasti ei sellaista terapeuttia löydy jolle suostuisin puhumaan. Mutta aion yrittää, kai...
Poista