Hengitys on raskasta. Tuijotan tyhjyyteen ja odotan, milloin se loppuu kokonaan. Koko ruumiini tuntuu raskaalta ja epätodeliselta. Sade ropisee kattoon ja voin melkein tuntea kosteat pisarat ihollani. Se on kuitenkin harhaa, sillä en edes tiedä sataako ulkona. En ole varma, mitä kello on tai mikä päivä tänään on. Sillä ei oikeastaan ole väliä. Ajatukset tuntuvat sumeilta ja toivoisin nukahtavanai. Olen kuitenkin hereillä, vaikka se tuntuu harhaiselta. En tiedä, mikä on totta ja mikä oman pääni sisäisiä tuotosta. Kuulen ääniä, mutta minulla ei ole aavistustakaan mistä ne tulevat. En jaksa liikkua, jotta voisin mennä katsomaan onko joku pihalla. Ei siellä kuitenkaan mitään ole ja miksi edes välittäisin? Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua? Sarjamurhaaja tulee ja tappaa minut? Ei se ole paha asia ollenkaan. En laittaisi vastaan, en todellakaan. Joskus mietin, että kuinka paljon pitäisi maksaa, jotta joku suostuisi tappamaan minut. Ei tarvitsi tehdä sitä itse. Ei tarvitsisi huolehtia mistään.
Olen hauras sisältä, mutta esitän vahvaa. En osaa näyttää tunteitani. Ulkokuoreni on todella kova.
Ihmiset kuvittelevat, että olen vain laiska ja välinpitämätön. Äitini sanoi joskus, että toivoisi minulle tapahtuvan jotain kamalaa, jotta joutuisin kerrankin itkemään. Hänen mielestään minulla ei ole empatiakykyä. En koskaan itke muiden nähden. Viimeksi niin kävi, kun olin aivan pieni.
Ehkä alle kymmenen vuotias. Kun setäni putosi kaivoon ja hukkui.
On päiviä, jolloin tunnen palavani sisältä päin. Yleensä kuitenkin tuntuu siltä, kuin olisin ikijäässä.
Tiedän, että jos jaksaisin välittää, on paljon asioita jotka saisivat minut vihaiseksi. Mutta on myös asioita, jotka saisivat minut iloiskesi. Voisin olla iloinen, jos antaisin itselleni luvan tuntea kaiken.
Mutta samalla minun täytyisi tuntea se kipu, mikä tulee muiden ihmisten vihaamisesta. Se tuska, minkä muiden teot ja ilkeät sanat ova aiheuttaneet. Se pettymys, jota koen kun ajattelen, mikä minusta on tullut ja mitä olen tehnyt. Ja ennen kaikkea se turhautuminen, miten olen hukannut monta vuotta ja pilannut kaikki mahdollisuuteni. En voi ajatella kakkea sitä. Sen kaiken tunteminen murtaisi minut lopullisesti. Sillä pienellä ilolla ei olisi enää mitään merkitystä kaiken tämän tuskan ja itseinhon rinnalla. Se hukkuisi tämän kaiken harmauden alle, enkä milloinkaan ehtisi kokea sitä.
En voi antaa itselleni lupaa tuntea.
Moi :) Oon lukenu sun blogia jo kauan ja ihmettelen miten paljon samanlaisia ajatuksia mulla on sun kanssa. Kerrankin tiedän et en näköjään olekaan ainoo ketä ajattelee tälleen. Voin samastua sun blogin teksteihin aivan älyttömän hyvin. Oon käyny psykiatreilla (vasten omaa tahtoani) ja todennut että se vaan ahdistaa ja pahentaa ajatuksia pääni sisällä. Jouduin ensimmäisen kerran psykiatrille, kun mun äiti kuoli, koska alotin sillon viiltelyn ja yritin itsemurhaa. Viilto jäljet mun vartalossa huomattiin koulun terveystarkastuksesta. Siitä lähtikin sitte tää alamäki. Nyt syön masennuslääkkeitä ja elän kitumalla päivästä päivään. Oon kuitenki varma et pian tulee se päivä kun en enää jaksa pitää mitään tyhmää tekohymyy naamalla ja esittää ilosta, ku sisältä oon niin vitun ahdistunu ja mul on koko ajan vaan paha olla. Haluun siis vaan sanoo kiitos sulle, et sä kirjotat näitä tekstejäs ja puet myös munki ajatuksia sanoiks :)
VastaaPoistaJoo tiedän, mäkin kävin jollain psykologilla ja oikeestaan se sai mun olon vaan pahemmaks, koska tajus, ettei se todellisuudessa voi auttaa. Kyllä mullakin on romahdus vielä edessä ja kauhulla odotan, että mitä sitten tapahtuu.. Kiitos itselles, että jaksat lukea ja jakaa nää ajatukset mun kanssa. Parasta terapiaa on tietää, ettei ole yksin tällaisten ajatusten kanssa :)
PoistaHei. Minä tässä taas, se ylipainoinen tyttö.
VastaaPoistaMulla menee taas vaihteeks huonosti. Ahmin ruokaa ja se kuvottaa. Kaikki koulussa vaan esittää jotain "pikku kaveria" vaikka oikeasti ne puhuu musta koko ajan paskaa. Alan käydä agressiiviseks opttajia kohtaan, kun mua ahdistaa niin helvetisti. Tunneilla vaan mietin, että "kuolkaa kaikki pois, mä vihaan teitä!" Viiltelin tänään pikkuisen pitkän tauon jälkeen, kun ahdisti ihan liikaa. Mietin, et pitäiskö taas koittaa noita helvetin masennuslääkkeitä, mutta en jotenki jaksa välittää, mutta joku pieni osa mussa kuitenki viel on järkevä ees vähän. Tänään melkein kävelin epähuomiossa auton alle ja jälkeenpäin kadutti, että pysähdyin odottamaan, että auto meni ohi ja kävelin vasta sitten tien yli enkä vaan suoraan kävelly kuolemaani.
Voisin kirjotaa tähän vaikka kuinka paljon, mutta taidan koittaa ruveta nukkumaan ja toivoa parempaa huomista meille molemmille, mitä se sitten todellisuudessa tarkoittaakaan.
Höh, ikävä kuulla että menee noin huonosti. Mietin, että sä kun ilmeisesti tykkäät kirjoittaa, niin mikset perustaisi omaa blogia jonne voisit kirjoittaa niin paljon kun ikinä haluat? Kokemuksesta voin sanoa, että se kannattaa :)
Poista