Missä menee raja, missä on loppu ympyrän?

Minut valtaa joskus valtava tarve syödä. Kuitenkin vasta nyt ymmärrän, mitä se todella tarkoittaa. Se ei ole nälkää, se ei ole mielitekoja. Se on tarve täyttää tämä tyhjyys sisälläni. Oloni on tyhjä ja kuvittelen ruoan täyttävän sen. Tosiasiassa se kuitenkin vain pahentaa oloa, saa tuntemaan entistä tyhjemmäksi. Vaikka söisin itseni halkeamispisteeseen, ei tyhjyys katoaisi minnekään. 

 

 

En uskalla tarttua kiinni mihinkään. Mahdollisuudet valuu käsistä, sillä pelkään koko ajan, että romahdan lopullisesti. Vaikka yhdellä hetkellä tuntisin pystyväni tekemään töitä unelmani eteen, saatan toisella hetkellä suunnitella kuolemaani. Miten selitän muille, että en taas pystynytkään elämään? Olen syvällä suossa, missä maanalaiset kummajaiset kuiskivat korvaani.

Et osaa elää. Tapa itsesi, parempi vajota kuin esittää elävää.

 

 

Koska sitä juurikin teen. Nauran ja näytän siltä kuin nauttisin elämästä. Todellisuudessa en edes tiedä, mitä se tarkoittaa. Riittääkö, jos hengittää? Ei varmaan...

Aurinko nousee ja aurinko laskee, välissä kerkeän ehkä vetämään pari kertaa henkeä.

Jokaisella uloshengityksellä osa minusta haihtuu ilmaan. Enkä enää milloinkaan saa sitä takaisin.

Ihmiset puhuvat tulevaisuuesta. En usko omaavani sellaista asiaa. Tunnelin päässä ei näy valoa.

Ei edes lähestyvää junaa. Ei mitään.

 

En osaa näyttää tunteita. En voi itkeä, vaikka haluaisin. En voi kertoa, että sattuu. Pitää esittää vahvaa. Ja vaikka ei tarvitsisi esittää vahvaa, en pysty kertomaan, miten hajalla oikeasti olen.

Vähättelen asioita ja annan vaikutelman, etteivät asiat oikeasti olekaan niin kovin huonosti.

Vaikka ne ovat, huonommin...