Ei haavat niitä repimällä parane

Sanoin terveydenhoitajalle, etten halua lähteä niin kauas hoitoon.

Sanoin, että voin odottaa vaikka kuinka kauan päästäkseni lähemmäs.

 Sanoin myös, etten saa ikinä itseäni lähtemään sinne asti tällaisen asian takia.

 

"Kyllä sun olisi todella tärkeää mennä sinne, että saadan sun hoito aloitettua."

 

Siellä olisi vastassa sairaanhoitaja ja lääkäri. Ja jos en kuulemma mene, niin sitten harkitaan kotikäyntiä tms, että mut tavoitetaan. Mä sanoisin tätä jo kiristykseksi.

Haistakaa paska vaikka koko saatanan maailma, mähän en sinne mene!

Raivostuttaa, vituttaa ja ennen kaikkea ahdistaa.

 

 

Tämä kaikki sai mussa jonkin ihme kapinan aikaseksi.

 Päätin paastota, enkä suostu syömään vaikka kuka käskisi.

En mene hoitoon, eikä mua voida siihen pakottaa.

En puhu kenellekään, koska en halua.

Teen mitä huvittaa tai sitten olen tekemättä,

koska mua ei yksinkertasesti enää jaksa kiinnostaa.

 

Mä tapan itseni, jos haluan, eikä kukaan voi sitä estää.

 

 

Siinähän yrittävät tehdä kotikäynnin.

En ole kotona.

Ja jos soittavat porukoille, niin siinähän soittavat.

Sekin on mulle aivan vitun sama.

En aio mennä kouluun.

Ihan sama, vaikka luulisivat mua kadonneeksi tai tehneeni itelleni jotain.

Ehkä siitä tulee vielä totta...

 

Mä olen kyllästynyt tähän kaikkeen paskaan.

Ihmisiin, jotka valehtee.

Jotka pettää lupaukset ja puhuu paskaa.

 

Mä olen kyllästynyt elämään.

 

Sen ajan, mitä täällä vielä olen.

Mä aion elää sen just niinkuin mua huvittaa.

Ja jos ei huvita.

 

Sillon mä päätän sen.