It's all bullshit

Mistä ihmiset yleensä haaveilee? Onnellisuudesta, rikkauksista ja upeista mahdollisuuksista?

Mistä mä haaveilen? Laihuudesta ja kuolemasta? Niistä, mutta entä muusta? 

Mä en keksi mitään muuta. Mitä mä haluan elämältä? No en mitään.

Mä en tiedä sairastanko mä masennusta. Niin mulle on sanottu, mutta varsinaista diagnoosia en oo koskaan saanut. Mä en varmaan koskaan suostunut käymään niissä hoidoissa tarpeeksi kauaa. Mä lopetin aina heti. Ei se koskaan tuntunut oikealta. En mä halunnut, enkä edelleenkään halua, tuhlata muiden aikaan, kun en edes halua parantua. Enkä mä tiedä onko mussa mitään, mistä parantua?

Olis ollut ehkä helpompaa, jos olis ollut joku diagnoosi. Nyt mä olen elänyt ehkä vähän sellaisessa epävarmuudessa, jotenkin. Että mikä mä oikein olen? Sairas vai terve? Toisaalta, kun mulla ei ole mitään virallista merkintää pääviasta, mä voin kieltää koko asian. Tai vaan unohtaa sen ja ajatella, että tälläinen mä nyt vain olen. Turhake yhteiskunnalle, jota ei selvästi ole tarkoitettu elämään. Ja että kaikki nää ajatukset ja tunteet (mitä ainakin joskus tunsin) on ihan normaaleita asioita. Ja sitä ne mulle on. Normaalia, jokapäiväistä elämää.

Mä en koskaan halunnut kasvaa aikuiseksi. Haluaisin pysyä aina lapsena, jonka ei tarvitse huolehtia mistään. Silloin kaikki oli helpompaa, vaikkei se ehkä siltä tuntunutkaan. Ja useimmat lapset on laihoja. Sellainen mä haluaisin olla. Laiha lapsi.

Mutta nyt mä väkisinkin huomaan itsessäni sen muutoksen. Mä olen oikeasti aikuistumassa. Mä huomaan, miten lapsellisia ihmiset on käytökseltään. Mä vihaan nykyään kaikkea draamaa ja näitä kerron sulle, älä kerro muille-juttuja. Mä vihaan sitä, miten ihmiset ei voi puhua suoraan asioista tai niiden oikeilla nimillä. Miks pitää puhua paskaa selän takana? Miks asioista pitää tehdä niin vaikeita?

Kuulostaa ehkä oudolta mun sanomana, kun kuitenkin valitan aina kaikesta. Mutta mä en puhu muille mun ongelmista. Jos asia ei koske mua, niin yritän aina olla mahdollisimman suora tai sitten en sano mitään. Yleensä mä pysyn hiljaa, koska tiedän muiden loukkaantuvan mun sanoista ja siitä taas seuraa sitä ärsyttävää draamaa ja paskapuhetta. 

Joskus mä olin niin lapsellinen, että kerroin mun ongelmista muille. Joo, silloin mä halusin apua. Halusin, että joku välittää. Mutta sillon mä olinkin vielä oikeastaan melkein lapsi. Nyt vähän aikuisempa mä olen tajunnut, että turha kertoa ongelmistaan muille, ei kukaan oikeasti välitä vaikka sanoisi mitä. Ihmiset valehtelee koko ajan. Sanoo välittävänsä, mutta toiminnallaan osoittaa sen kaiken valheeksi. Sanoja on helppo sanoa, mutta niitä on paljon vaikeampi todistaa oikeiksi teoilla.

"Muistatko kun joskus tukeuduin sinuun? Muistatko kuinka lupasit pysyä vierelläni ja sanoit välittäväsi? Muistatko kun katosit ja jätiti minut yksin? Muistan kuinka paljon se sattui. Ne jäljet ovat minussa tänäkin päivänä. Ne eivät koskaan lähde pois. Ne ovat ikuisia."