Kaksi viikkoa perheen kanssa lomareissulla. En käynyt blogissa, enkä lukenut muidenkaan blogeja, mutta nyt oon palannut ja yritän saada juonesta kiinni ja selailla blogeja. Silloin kun aloitin blogin kirjoittamisen, meillä oli tietty porukka ja nyt tuntuu, että vain muutama on siitä porukasta jäljellä. Moni on parantunut tai muuten vain lopettanut, en tiedä mitä on käynyt, mutta nyt on paljon uusia blogeja samojen ongelmien kanssa. Mä edelleen muiden joukossa. Mun blogitekstien aiheet eivät ole muuttuneet juurikaan puolentoista vuoden aikana. Mä junnaan edelleen samassa paikassa, jalkani juoksevat, mutten liiku minnekään.
Kaksi viikkoa lomalla, liikaa seuraa ja liikaa ruokaa. Söin enemmän kuin normaalisti, osittain pakotettuna, mutta pieni osa musta halusi myös kokeilla, miltä tuntuu syödä kuin muut ihmiset. Ei tuntunut ollenkaan hyvältä. Huono omatunto oli osana jokaista suupalaa. Olo oli ihan kamala aina syömisen jälkeen, turvonnut ja likainen. Oikein kaipasin sitä nälän tunnetta, kun vatsa huutaa ruokaa ja sille saa vain näyttää keskisormea ja tuntea sen kärsimyksen. Tunnen suurta helpotusta päästyäni kotiin, missä voin kääntää selän kaikelle syötävälle, ainakin melkein. Tuntuu niin hyvältä, kun vatsa on täysin tyhjä, eikä tarvitse (toivottavasti) syödä mitään.
Kaipasin tätä niin paljon!
Kaikessa on kuitenkin oma varjopuolensa. En toisaalta olisi halunnut takaisin kotiin, takaisin arkeen. Muilla alkoi tai on alkamassa koulu ja mulla ei ole hajuakaan mitä mä teen. Vaikka en mä jaksaisi tehdä mitään kuitenkaan ja omasta puolestani jäisin mieluusti kotiin ikuisiksi ajoiksi. Ongelma on muut ihmiset, jotka jatkuvasti painostavat suorittamaan koulun loppuun ja hakemaan töitä ja miettimään tulevaisuutta ja keksimään, mitä haluan elämälläni tehdä jaja... Mutta kun mä en halua tehdä sillä mitään. En töitä, en koulua, en ihmissuhteita, en draamaa enkä koko elämää. Haluan lahjoittaa sen jollekin kuoleman sairaalle, joka epätoivoisesti haluaa vain elää. Näin saisin viimeisen hyvän tekoni. Sitä mä haluan elämältä. Tekee mieli huutaa, en jaksa. Tekee mieli raivota, en jaksa. Mä olen passiivinen eläjä. Olen olemssa, mutta siinä kaikki. En jaksa välittää. En jaksa ajatella, kun en edes tiedä, mitä ajattelisin. Mun pää on tyhjentynyt.
Onko tää sitä sisältäpäin kuolemista?
Toivottavasti löytäisit jotain joka sais ton sun passiivisen elämän muutettuu vähemmä passiiviseks! Onks sul jotai harrastust joka veis olemattomiiuajatuksii jonnekki muualle?
VastaaPoistaMun blogi varmaa ainoaa laatuaan koko suomes (armoton reverse-varotus !! ) featherduty.blogspot.com (paitsi jos oot törmänny samanlaisii ni voit infoo siit mulle!!:))
No siis on mulla ratsastus ja hevoset yleensä, mut sekin on niin tapa mulle, ettei se kovin paljoo muuta mun oloa, välillä tietty vähän auttaa:) kiva, mä oonkin sitä käynyt joskus lukemassa!:)
Poista