I'm looking for things that will never be

Olo on taas pahempi. Itkettää ja ahdistaa. Tuntuu, etten jaksa enää tätä paskaa. Haluaisin vain kadota, lakata olemasta. 

Kaipaan menneisyyttä, pelkään tulevaa. Mä olen jämähtänyt paikoilleni, samalla kun toiset jatkaa elämäänsä. Kaverit muuttaa pois kotoa ja aikuistuvat. Mä roikun edelleen vanhempien nurkissa, koska mulla ei ole voimia mennä töihin ja sitä kautta mulla ei ole varaa maksaa vuokraakaan. 

Mä kyllä niin haluaisin oman asunnon. Voin niin kuvitella sen täydellisyyden, jääkaappi ammottaa tyhjyttään, eikä kukaan ole valittamassa jos makaan koko päivän sängyssä. Mä voisin tehdä  ihan mitä vain, tai ennemminkin olla tekemättä mitään. Mutta eipä missään ilmaisiksi asuta, joten se siitä...

Mä nautin yksinolosta. Vain silloin mä voin olla täysin oma itseni. Mun ei tarvitse esittää iloista.

Mutta nyt mulla kuitenkin on sellainen fiilis, että haluaisin tähän jonkun, jolle kertoa miten paha olo mulla on. Jonkun, joka oikeesti ymmärtäis.

Vaikka kuitenkaan mä en osais kertoa mitään, eikä kukaan ymmärtäis. Mutta silti se ajatuksena tuntuu liiankin ihanalta.

Ja vaikka kirjottaminen on tavallaan helpompaa, sillä saa rauhassa miettiä sanojan, niin silti mä kuitenkin haluaisin puhua ennemmin kuin kirjoittaa. Kuitenkaan en edelleenkään halua puhua ammatti-ihmisille, sillä se systeemi, että paikalle mennään ja sitten puhutaan, ei toimi mun kohdalla. Mä tarvisin jotain tekemistä ja siinä ohella voisin ehkä yrittää puhua ja sen ihmisenkin pitäis olla just se oikee eikä vähän sinne päin. En mä saa oikeasti ulos itestäni mitään, jos on tilanne, että "nyt pitää puhua, koska sitä varten tässä kerran ollaan". Mutta ei mikään mene ikinä niin kuin mä haluaisin, joten turhaan mä tässä itseäni kiusaan ja elättelen toiveita, saatana.

Mä olen samalla vihainen ja surullinen. Vihainen ennen kaikkea itselleni, että olen mikä olen, mutta myös maailmalle. Miksi se ei voi päästää mua pois? Joka päivä ihmisiä kuolee onnettomuuksissa, miksen mä voi olla yksi niistä? Miksimiksimiksi? Mä en jaksa enää olla. En jaksa hengittää. Mutta mä en voi muutakaan ja se tekee tästä kaksinkerroin pahempaa. Miksi on pakko elää, vaikkei tahdo? Mä en jaksa enää uskoa, että tää on vaan ohimenevää. Tätä on jatkunut nyt liian kauan ja mä olen menettänyt kaiken uskoni parempaan. Kaikella on rajansa ja mun raja tuli mua juuri vastaan. Eikä se päästä mua ohi, se ei anna mun kääntyä, vaan mä jähmetyn paikoilleni.