Nyt tulee muutaman päivän postaustauko.
Lähdetään laivalle.
Siellä syödään.
Hyi helvetti.
En pysty ajatteleen muuta kuin, että mun on pakko syödä.
Ihan pakko.
Ei oo muuta mahdollisuutta.
Mutta sen jälkeen alkaa 40 päivän dieetti.
Paino saa luvan tippua, ja kunnolla!
Mä oon luvannu itselleni, että tälle kertaa mun ei tarvitse pettyä.
Pää on ihan tyhjä.
Ahdistaa vain kaikki tuleva syöminen.
Ja muukin...
Eilen kisoissa tajusin, kuinka paljon oon kaivannu ratsastusta.
Kuinka iso osa se on mua.
Se on ainut mitä mä edes osaan.
Se on mun elämä.
En mä osaa olla ilman sitä.
Ei mun elämässä ole muuten mitään järkeä.
En tiedä onko silloinkaan, mutta ainakin on jotain, johon keskittyä.
Moikka.
VastaaPoistaOlen tässä muutamaan otteeseen lueskellut blogitekstejäsi, ja ne saavat minut hyvin, hyvin surulliseksi. Ehkä siksi, että ajatuksesi kuullostavat hyvin tutuilta korviini. Kun olin teini-ikäinen, kahdella hyvällä ystävälläni oli syömishäiriö (myöhemmin olen tosin kuullut että useammallakin on ollut mutta silloin en ollut siitä tietoinen). Toinen ystävistäni joutui laitokseen, toinen ei mutta hänkin oli lopulta hyvin huonossa kunnossa.
Toivoisin voivani kertoa sulle kuinka kamalaa se on, kun hiukset alkavat lähteä erilaisten puutostilojen takia, luut haurastuvat jne. Iho alkaa kasvattaa karvaa, jotta ihminen pysyisi lämpimänä alipainosta huolimatta. Kaikki kauneus on siitä hyvin kaukana. Etenkin siksi, miten huonosti ihminen voi silloin, kun haluaa itseään kiduttamalla tehdä itsestään kauniin. Puhumattakaan siitä, kuinka suurta syvempää fyysistä vahinkoa syömättä jättäminen ja liian vähän syöminen aiheuttaa : rytmihäiriöitä, osteoporoosia jne. Toisin sanoen nuoresta ihmisestä tulee yhtäkkiä kuin vanhus, jonka on käytävä testeissä, tukeuduttava muihin ja varottava liikkumasta, etteivät luut murru tai pulssi mene raiteiltaan. Ja yksi kauheimmista asioista on tietysti se, että ylipäätänsä kokee olevansa niin epäviehättävä tai lihava, että ennemmin sinnittelee nälässä kuin saa tarpeeksi ravintoa. Ylipäätään se, ettei viihdy omissa nahoissaan ja on jatkuvasti ahdistunut, on merkki siitä, että tarvitsee apua.
Tiesitkö, että jo pelkästään nukahtamiseen vaaditaan energiaa, jota ihminen saa ruuasta. Jos syö liian vähän päivän aikana, ei ole riittävästi energiaa nukahtamiseen (niin hassulta kuin se kuullostaakin) eikä uni ole niin syvää kuin tavallisesti, joten sitten on jatkuvasti vähän pökkyrässä ja ärsyyntynyt (kuten muutenkin silloin kun syö liian vähän), ja siinä mielentilassa syyttää itseään helpommin sekä suuttuu myös muille. Tästä aiheutuu ikävä noidankehä. Nälkäisenä ei voi ajatella selkeästi, ja siitä johtuen asiat tuntuvat synkemmiltä ja raskaammilta jo pienen nälän jälkeen.
Blogissasi olevat "rohkaisu"kuvat ovat aivan absurdeja, jonka varmasti tiedät itsekin. Syöminen on ihmisen perustarve, ja perustarpeista suurin. Ei syömistä voi vastustaa, eikä missään nimessä pidäkään voida. Nuo thinspiration kuvat antavat sellaisen kuvan, että jos onnistuu välttämään ruokaa, niin on vahva. Päin vastoin; ihmisestä tulee hyvin heikko ja kaikki vahvuus valuu viemäriin, jos pyrkii taistelemaan perustarpeitaan vastaan.
Toivon, että ympärilläsi on läheisiä, jotka ymmärtävät sekä tukevat ja joille voit puhua. Muista myös, että läheisten lisäksi eloon kannattaa jäädä myös niiden ihmisten takia, joita et ole vielä tavannut. Kaikkea hienoa on edessäpäin. Kuin ihmeen kaupalla kaikki ystäväni ovat yhä elossa ja parantuneet siitä ajattelusta, että voivat hyväksyä itsensä vain tietyn kokoisena tai tulla rakastetuksi ja rakastaa itseään vain tietyn kokoisena/näköisenä. Muutokset eivät tapahdu nopeasti, mutta uskon, että sinäkin tulet voimaan vielä paremmin. Anna itsellesi aikaa.
Kun taistelee häpeäntunteiden, masennuksen ja kuolemanhalun kanssa, olo on välillä sairaalloisen epätoivoinen. Tiedän sen itsekin. Ei se tunnu elämältä. Teksteistäsi saa sen kuvan, että tunnet epäonnistuneesi aina kun syöt jotakin jne. Se on varmasti hyvin raskasta. Toivottavasti et ole yksin. Halaus.
Tiedän, että kaikki sanoo näin, mutta mä en pelkää tän seurauksia koska uskon voivani lopettaa ajoissa. Mua ei saa tästä irti seurauksilla pelottelemalla tai kertomalla miten kaikki muuttuu paremmaksi.
PoistaUskon, että kaikki mitä kirjoitat on totta, mutta mä en voi itselleni mitään. En myöskään saa itseäni haluamaan apua tai hakemaan sitä. Ja selvästikin tiedät asiasta paljon, koska osaat niin hyvin kuvailla samoja tunteita, mitä mun päässä liikkuu.
Mulle tulee mieleen eräs ihminen, joka sanoisi aivan samaa kuin sinä, tai olisi ainakin joskus sanonut. Se myös palauttaa mun mielen sen asia, että mä todellakin olen yksin. Tää blogi on oikeasti ainoa paikka, minne voin kirjoittaa sen, mitä todella ajattelen ja tunnen.
Kiitos todella paljon kommentistasi, hetken tuntui kuin lukisin juurikin sen yhden ihmisen kirjoittamaa tekstiä ja vaikka se saikin kyyneleet silmiini, tuntui se myös tavallaan hyvältä.
Hei taas.
PoistaEn odottanutkaan, että muuttaisit ajattelutapaasi sanomisteni takia - aika monta kuukautta/vuotta meni kavereillekin samoista asioista saarnatessa mutta itsestähän se muutos lähtee, ei muista.
Muista kuitenkin että ihminen pärjää minkälaisen kehon kanssa vain (vaikkapa vammautuneen), jos mieli on terve. Tällä tarkoitan sitä, että toivottavasti ymmärrät, kuinka iso mielensisäinen sairaus sinulla on. Syömishäiriöissä ei koskaan ole lopulta kyse laihduttamisesta, vaan mielensisäisistä ongelmista ja siitä ettei viihdy omana itsenään. Vaikutat myös syvästi masentuneelta.
Sanoit, ettet anna tilanteen mennä liian pahaksi, mutta joillakin nuo hiustenlähdöt ja muut astuvat kuvaan jo aika varhain, ei tarvitse mikään luuranko olla.
Itse olen sairastanut mm. pakkoneuroosia ja minulla on ahdistushäiriö. Tiedän, miltä tuntuu kun kaikki on sekavaa ja toivotonta. Tuntuu kuin olisi vanki oman mielensä ja kehonsa sisällä.
Etenkin syömishäiriöt ovat asia, joita harva ymmärtää ja ihmisten suhtautuminen on usein turhauttavaa ja tuomitsevaa.
Myös läheisiltä tauti kuitenkin vaatii paljon. Syömishäiriössä yksi ulkopuolisille kauheimmista asioista on se, että anorektikko (tai muu vastaava) tulee tavallaan mielisokeaksi, jolla tarkoitan sitä että kun kaikki päivät keskittyy vain omiin tavoitteisiinsa, päämääriin ja itsekuriin niin lopulta ei pysty näkemään muiden surua tai samaistumaan muiden iloon.
Ehdottaisinkin, että jos olo on paha, kannattaa yrittää suunnata huomio muualle kuin itseen : esimerkiksi eläintenhoitoon, hyväntekeväisyyteen yms. Ihminen saa niin paljon antamisesta. Muita auttaessa omat asiatkin saattavat hetkeksi unohtua. Ihmisen elämä voi mennä aika paskaksi, jos huomio keskittyy vain itseen. Maailma on kuitenkin suuri, ja me ihmiset hyvin, hyvin pieniä ongelmiemme kanssa.
Oletko ikinä miettinyt harrastavasi joogaa, kysyn vain...? Se on rauhoittavaa, ja sen lisäksi joogaajille kehittyy usein omasta mielestäni kaunein keho. Jooga on tapa yhdistää hoikkana pysyminen (johon en tietenkään tässä tilanteessa kannusta) ja samalla itsensä kehittäminen. Eikä se ole mitään akropatiaa vaan asia johon jokainen pystyy sillä siinä mennään aina oman kehon ehdoilla.
Muutenkin on olemassa MONIA keinoja ylläpitää kuntoa ja hoikkuutta jotka eivät ole vaaraksi terveydelle. Eivät kaikki hoikkana pysyvät ihmiset ole sairaalloisia - päinvastoin.
Viittaat usein blogissasi johonkin yhteen nimeltämainitsemattomaan henkilöön. Olet varmaan hänet jollain tasolla menettänyt tms. eikä hän kuulu enää läheisiisi. Usein myös toistelet ettei kukaan välitä. Mutta muista että tämä on SINUN elämäsi, laina-ajallahan täällä vain ollaan ja elämä on lyhyt. Miksi päättää sitä ennen aikojaan kun se kuitenkin loppuu pian..?
Hyviä, välittäviä ihmisiä on olemassa yllin kyllin, omasta lähipiiristänikin löytyy useita. On olemassa ihmisiä jotka ovat hyvin sydämellisiä, empaattisia, myötäeläviä ja ymmärtäväisiä, ja sellainen kun osuu kohdalle niin välittää kyllä sinustakin. Mutta tärkeintä on oppia välittämään itse itsestään, koska aina on mahdollista menettää ympärillä olevat ihmiset.
Hyvää juhannusta
Näen noissa sun esimerkeissä tosi paljon itseäni, mutta jotenkin ehkä epätietoiesti kiellän itseäni ajattelemasta toisin, positiivisesti.
PoistaTuota eläinten hoitoa olen kokeillut, sillä vietän paljon aikaa hevostallilla, mutta ei sekään kovin paljoa tunnu auttavan, ehkä hieman muttei tarpeeksi. Ja joogaakin olen kokeillut sillä yhdellä pelillä, muttei sekään tuntunut omalta jutulta.
Nimenomaan, tämä on mun elämä eikä se lopu tarpeeksi pian. Vaikka eihän sitä koskaan voi tietää.
Mun kohdalle osui juuri tuollainen ymmärtäväinen ja välittävä ihminen, juuri tuo sama henkilö josta välillä kirjoitan. Luultavasti vain käviin niin, että tämä henkilö lakkasi välittämästä. En tiedä, koska en ole milloinkaan mitään selitystä saanut.
Olet varmasti oikeassa niin monessa asiassa, kumpa voisin vain itsekin uskoa niihin.
No, anyhow, sanompahan vaan (vankan kokemuksen kautta) että sitten joskus, kun susta tuntuu paremmalta ja ajattelutapasi alkaa muuttua (toivottavasti), niin sulle kehkeytyy parempi itseluottamus ja itsetuntemus kuin suurimmalle osalle ihmisistä. Johtuen siitä, että kun käy läpi raskaita asioita oman mielen ja kehon hyväksymiseksi ja pitää itseään helvetin epäviehättävänä vuosikaudet, niin kun ne tunteet lopulta hälvenee niin tilalle tulee tunne siitä, että pärjää melkein mistä vain.
PoistaOot varmasti oikeassa, mulle on ennenkin sanottu juuri tuota samaa. Itse asiassa on oikein pelottavaa miten pajon kuulostat eräältä tuntemaltani ihmiseltä.
PoistaTässä tilanteessa sitä vain on todella vaikea uskoa, kuten luultavasti tiedät.
Kiitos kuitenkin, kaikesta.
Sulle ois semmone haaste mun blogis, käy kurkkaa :)
VastaaPoistajoo kiva :)
Poista