En jaksa nähdä ihmisiä.
En jaksa kuunnella ketään.
En jaksa ola tukena ja olkapäänä, kun mun oma maailma on pieninä palasina.
Kavereilla on ongelmia, jotka mun näkökulmasta on todella pinnallisia.
Silti mä oon aina yrittäny auttaa ja kuunnella.
Mutta kukaan ei koskaan kysy miten mulla menee.
Ei kukaan tajua, että mä en oikeasti halua elää ja vihaan tätä maailmaa...
Mutta nyt kun oon ollu muutaman päivän itekseni, en halua enää edes jutelle kenenkään kanssa.
Mä oon vajonnu mun omaan pieneen ja synkkään maailmaan.
Eikä mulla ole kiire sieltä pois.
Miksi olisi, kun siellä mun ei tarvitse esittää mitään?
Saan olla oma itseni.
Välillä tuntuu kun katselisin omaa elämääni ulkopuolelta.
Kuin se olisi elokuva, jonka lopun voi jopa ennustaa.
Siinä ei rakastavaiset saa toisiaan.
Ei ole onnellista loppua.
Vaan se päättyy päähenkilön kuolemaan..
Mä haluaisin muuttaa mun elämää.
Mutta mulla ei ole voimia siihen, ei mitään enää jäljellä.
Haluaisin saada koulun loppuun, muuttaa omaan kotiin, saada ammatti ja perhe, elää onnellisena.
Samalla kutienkaan en halua mitään noista.
Tuntuu kun ne ei olisi edes mua varten.
En mä muista miltä tuntuu olla onnellinen.
Mikä sinä on, että ihmiset tavottelee sitä niin kovasti?
Toisaalta mulla olis vielä niin paljon sanottavaa.
Mutta mä olen jumissa.
En jaksa enää taistella tätä kaikkea vastaan.
Haluan vain antaa periksi
En mä jaksa enää välittää mistään.
Maailma ei muutu, vaikken mä enää eläisikään täällä.
Eikä sen pidäkään muuttua.
