Onko onnea olemassakaan?

Aina luvataan, että enää ei sorruta.

Että tästä lähtien vain laihdutaan ja onnistutaan.

Ei se ikniä mene niin. Aina saa pettyä itseensä ja aloittaa alusta.

Mä en tiedä mikä on muuttunut.

Ei varmaan mikään, mutta mun ruokahalu on oikeasti kadonnut melkein kokonaan.

Mutta sehän on vain hyvä asia.

Ruoka ällöttää mua, just niinkun oon aina halunnutkin.

Ei tuu syötyä ja mitä siitä seuraa?

 No laihtuu tietysti.

 Luut tulee näkyviin ja musta tulee enkelimäisen laiha.

 

 

Syöminen hävettää.

Eilen piti syödä pöydän ääressä, missä paikalla oli tuttuja sekä vieraita ihmisiä.

Ahdisti aivan kamalasti.

Jokainen suuhun laittamani ruokapalanen oli tuskan takana.

Tuntui, että kaikki katsoivat mua inhoten.

Pakko oli syödä ja vaikka otin lautaselle aivan minimalisen annoksen, tuntui ettei se loppuisi koskaan.

Musta tuntuu, että yksi ihminen on huomannut, että melekimpä aina kieltäydyn syömästä.

Pelottaa, koska en tiedä mitä se ajattelee ja aikooko se tehdä jotain.

Se on myös huomannu, että oon laihtunu.

Toivottavasti se ei tajua mitään.

 

 

 

Mulla olisi mahdollisuus toteuttaa ainakin osa mun unelmasta.

Ainakin se joksus oli mun unelma.

Eihän mulla niitä juurikaan enää ole.

Voisin ostaa hevosen ja pääsisin kilpailemaan kunnolla ja aina vaikeammalla tasolla.

Mutta se vaatisi paljon työtä.

Ja se sitoisi mut kokonaan.

Mä haluan sitä, mutta en tiedä uskallanko.

Joka tapauksessa en tiedä mitä mun elämässä tulee lähiaikoina tapahtuun.

Saatan muuttaa jonnekin kauas.

Saatan lähteä pois koko maailmasta.

Asiaa pahentaa se, että päätös pitäisi tehdä nopeasti.

Koska pian se hevonen myydään jollekin muulle.

Ja tiedän, että sen jälkeen vajoan todella syvälle.

Tässä oli mun mahdollisuus.

Tai sitten vain tyrin kaiken..

En osaa enkä halua tehdä näin isoja päätöksia.

En halua olla aikuinen...