I can see it in your eyes

Ruokapäiväkirja:

Aamupala: kurkkua n. 10kcal
Päivällinen: ED green light 40kcal
Iltapala: kahvia, maitorahkaa ja raejuustoa n. 140kcal

Yhteensä: 190kcal

Ei kannata toivoa mitään. Toivoessa alkaa uskoa, että toive voisi toteutua. Se aiheuttaa vain pettymyksiä, sillä harvoin toiveet käyvät toteen. Elättelin toiveita, että huono onneni voisi vihdoin kääntyä paremmaksi. Mutta kuten yleensä, sain pettyä kun kaikki menikin pieleen. Mitään ei tapahtunutkaan ja elämä jatkuu samanlaisena, jos jatkuu ollenkaan. Ainakin minulla on laihduttaminen. Tiedän, että laihuus ei tuo minulle mitään, se ei paranna oloani. Mutta haluan jatkaa tätä siitä huolimatta. En osaa lopettaa. Enkä edes halua osata. En aio luopua ainoasta asiasta, jota pystyn elämässäni kontrolloimaan.

Tämä oli hyvä päivä. Kulutin reilusti ja söin vähän. Se saa minut tyytyväiseksi. Sen sijaan, että jäisin sängynpohjalle makaamaan, käytän päivän kaloreiden kuluttamiseen. Jos vain voimat riittävät. Kytken päälle välinpitämättömyys vaihteen ja pusken läpi päivä kerrallaan. Siihen asti, kunnes kuolema ottaa omakseen. Mikään ei tunnu enää miltään. Parempi sekin, kuin loppumaton tuska ja ahdistus. Oloni on tyynen viileä.

Tiedän, ettei tämä vaihe kestä ikuisesti. Kohta taas makaan lattialla ja haukon henkeä. Mutta taistelen sitä vastaan. En anna itseni tuntea mitään. En iloa, en surua, en mitään. En välitä mistään, teen vain sitä, minkä osaan. Ratsastan ja kulutan kaloreita tallihommissa. En välitä koulusta, se ei anna minulle mitään. Toimin kuin kone ja vietän päivät talleilla. Enkä syö. Saa nähdä, milloin kroppa pettää, mutta en välitä siitäkään.

Viikonloppu = pakkosyöttöä

Voisin sanoa tätä päivää onnistuneeksi, mutta en sano sillä sitä se ei valitettavasti ollut. En syönyt paljoa, mutta söin ruokaa, jossa oli enemmän kuin 100kcal/100g. Viikonloppu ja pakolliset päivälliset perheen kanssa. Vihaan niitä! Haluan asua yksin, missä ei kukaan ole vahtimassa syömisiäni. Positiivista kuitenkin on, että kulutin enemmän kuin söin. Häiritsee kuitenkin huomattavasti, etten onnistunut pysymään täydellisyydessä, omissa säännöissäni. En voinut muutakaan, kun oli mahdotonta kieltäytyä syömästä samaa kuin muut. Joten söin, pakosta ja erittäin tuskallisesti. Iltapala jäi ruoan osalta väliin, sillä olin liian laiska raahautumaan keittiöön ja kello löi seitsemän ennen kuin kerkesin eväänikään liikuttamaan. 
Erittäin hyvä.

Ruokapäiväkirja:

Aamupala: kahvia ja muutama kurkun siivu n. 10kcal
Päivällinen: riisiä, kanaa, salaattia ja pepsi maxia n. 290kcal
Iltapala: kahvia n. 5kcal

Yhteensä: 305kcal

Huomenna onnistun. 
Tiedän sen.

I have my own rules

Viimesin viikko on mennyt päin persettä. Niin piti laihtua välitavoitteeseen, mutta paino ei ole laskenut. Kai. En tiedä, koska en uskalla astua vaa'alle. Pelkkä ajatuskin saa sydämen fanaattiseen tilaan. En edes halua tietää mitä se näyttäisi. Aivan liian paljon. Pakko saada paino alas. Ääni päässä huutaa, että laihdu tai tapa itsesi. Mutta haluan tehdä molemmat. Haluan onnistua edes yhdessä asiassa ja kuolla laihana. Ennen sitä, en saa tappaa itseäni. Ainakaan tarkoituksella. Lieventävä asianhaara on, että vahinkoja sattuu ja ihmisiä kuolee onnettomuuksissa. Miksen voisi olla yksi heistä?
Päätin luoda itselleni säännöt syömisen suhteen. Se luo turvaa ja tiedän, että pääni sisäinen ääni hyväksyy sen myös. Vaikkei ehkä kokonaan, mutta ainakin se pysyy hiljaisempana.

Sokeri on kielletty aine, ei enää koskaan!
Syöminen sallittu vain kolme kertaa päivässä, ei napostelua. Tämä siksi, että jos pakotetaan syömään, se tapahtuu aamuisin, päivisin ja/tai iltaisin. Siis pakkosyöttö ei voi pilata tätä, ainakaan aikojen suhteen. Sisältö on jo aivan toinen asia.
Ei ruokia joissa enemmän kuin 100kcal/100g.
Ei paljon kaloreita sisältäviä nesteitä. Sallittuja ovat siis vain vesi, pepsi max, kahvi ja tee. Alkoholia pyrin myös välttämään, mutta poikkeus tapauksissa samana päivänä syöminen ei ole sallittua.
Mahdollisimman paljon ns. nollakalorisia tuotteita. Esim. mansikka, mustikka, ananas, omena, kurkku, porkkana jne.
Santsaaminen kiellettyä.
Syöminen muualla kuin ruokapöydässä kiellettyä. Ruoan vieminen huoneeseen huijaus tarkoituksessa kuitenkin sallittua.
Syöminen klo 19.00 jälkeen ei sallittua. Jos pitää syödä, mieluiten aikaisin päivällä, jotta sen ehtii kuluttaa pois.
Ja tärkein: max 500kcal/pvä!

Nämä säännöt ovat tavallaan olleet mun päässä jo pitkän aikaa, mutta halusin saada ne näkyviksi. Ja ajattelin myös yrittää pitää ruokapäiväkirjaa, jonka siis todellakin pitää olla sääntöjen mukainen! Lipsahdukset eivät ole enää sallittuja ja motivoivaksi tekijäksi määrään itseni paljastamaan painoni kahden viikon päästä. Siis 14.10.2013 paino tulee ilmi täällä blogissa, joka siis tarkoittaa sitä, että painon on pakko laskea, ja aika helvetin paljon!

Ruokapäiväkirjan pito ja sääntöjen todella tarkka noudattaminen alkaa maanantaina, koska kuten aina, se on paras päivä uuden aloittamiselle.
Vaa'alle menen sitten, kun se ei ahdista enää niin paljoa. En jaksa ottaa siitä turhaa stressiä, kun on niin paljon suurempiakin murheita...

Are you gonna kill somebody? Just myself.

Hengitys on raskasta. Tuijotan tyhjyyteen ja odotan, milloin se loppuu kokonaan. Koko ruumiini tuntuu raskaalta ja epätodeliselta. Sade ropisee kattoon ja voin melkein tuntea kosteat pisarat ihollani. Se on kuitenkin harhaa, sillä en edes tiedä sataako ulkona. En ole varma, mitä kello on tai mikä päivä tänään on. Sillä ei oikeastaan ole väliä. Ajatukset tuntuvat sumeilta ja toivoisin nukahtavanai. Olen kuitenkin hereillä, vaikka se tuntuu harhaiselta. En tiedä, mikä on totta ja mikä oman pääni sisäisiä tuotosta. Kuulen ääniä, mutta minulla ei ole aavistustakaan mistä ne tulevat. En jaksa liikkua, jotta voisin mennä katsomaan onko joku pihalla. Ei siellä kuitenkaan mitään ole ja miksi edes välittäisin? Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua? Sarjamurhaaja tulee ja tappaa minut? Ei se ole paha asia ollenkaan. En laittaisi vastaan, en todellakaan. Joskus mietin, että kuinka paljon pitäisi maksaa, jotta joku suostuisi tappamaan minut. Ei tarvitsi tehdä sitä itse. Ei tarvitsisi huolehtia mistään.

 

 

 

Olen hauras sisältä, mutta esitän vahvaa. En osaa näyttää tunteitani. Ulkokuoreni on todella kova.

Ihmiset kuvittelevat, että olen vain laiska ja välinpitämätön. Äitini sanoi joskus, että toivoisi minulle tapahtuvan jotain kamalaa, jotta joutuisin kerrankin itkemään. Hänen mielestään minulla ei ole empatiakykyä. En koskaan itke muiden nähden. Viimeksi niin kävi, kun olin aivan pieni.

Ehkä alle kymmenen vuotias. Kun setäni putosi kaivoon ja hukkui.

 

On päiviä, jolloin tunnen palavani sisältä päin. Yleensä kuitenkin tuntuu siltä, kuin olisin ikijäässä.

Tiedän, että jos jaksaisin välittää, on paljon asioita jotka saisivat minut vihaiseksi. Mutta on myös asioita, jotka saisivat minut iloiskesi. Voisin olla iloinen, jos antaisin itselleni luvan tuntea kaiken.

Mutta samalla minun täytyisi tuntea se kipu, mikä tulee muiden ihmisten vihaamisesta. Se tuska, minkä muiden teot ja ilkeät sanat ova aiheuttaneet. Se pettymys, jota koen kun ajattelen, mikä minusta on tullut ja mitä olen tehnyt. Ja ennen kaikkea se turhautuminen, miten olen hukannut monta vuotta ja pilannut kaikki mahdollisuuteni. En voi ajatella kakkea sitä. Sen kaiken tunteminen murtaisi minut lopullisesti. Sillä pienellä ilolla ei olisi enää mitään merkitystä kaiken tämän tuskan ja itseinhon rinnalla. Se hukkuisi tämän kaiken harmauden alle, enkä milloinkaan ehtisi kokea sitä.

En voi antaa itselleni lupaa tuntea.

 

Ei haavat niitä repimällä parane

Sanoin terveydenhoitajalle, etten halua lähteä niin kauas hoitoon.

Sanoin, että voin odottaa vaikka kuinka kauan päästäkseni lähemmäs.

 Sanoin myös, etten saa ikinä itseäni lähtemään sinne asti tällaisen asian takia.

 

"Kyllä sun olisi todella tärkeää mennä sinne, että saadan sun hoito aloitettua."

 

Siellä olisi vastassa sairaanhoitaja ja lääkäri. Ja jos en kuulemma mene, niin sitten harkitaan kotikäyntiä tms, että mut tavoitetaan. Mä sanoisin tätä jo kiristykseksi.

Haistakaa paska vaikka koko saatanan maailma, mähän en sinne mene!

Raivostuttaa, vituttaa ja ennen kaikkea ahdistaa.

 

 

Tämä kaikki sai mussa jonkin ihme kapinan aikaseksi.

 Päätin paastota, enkä suostu syömään vaikka kuka käskisi.

En mene hoitoon, eikä mua voida siihen pakottaa.

En puhu kenellekään, koska en halua.

Teen mitä huvittaa tai sitten olen tekemättä,

koska mua ei yksinkertasesti enää jaksa kiinnostaa.

 

Mä tapan itseni, jos haluan, eikä kukaan voi sitä estää.

 

 

Siinähän yrittävät tehdä kotikäynnin.

En ole kotona.

Ja jos soittavat porukoille, niin siinähän soittavat.

Sekin on mulle aivan vitun sama.

En aio mennä kouluun.

Ihan sama, vaikka luulisivat mua kadonneeksi tai tehneeni itelleni jotain.

Ehkä siitä tulee vielä totta...

 

Mä olen kyllästynyt tähän kaikkeen paskaan.

Ihmisiin, jotka valehtee.

Jotka pettää lupaukset ja puhuu paskaa.

 

Mä olen kyllästynyt elämään.

 

Sen ajan, mitä täällä vielä olen.

Mä aion elää sen just niinkuin mua huvittaa.

Ja jos ei huvita.

 

Sillon mä päätän sen.

 

 

 



Missä menee raja, missä on loppu ympyrän?

Minut valtaa joskus valtava tarve syödä. Kuitenkin vasta nyt ymmärrän, mitä se todella tarkoittaa. Se ei ole nälkää, se ei ole mielitekoja. Se on tarve täyttää tämä tyhjyys sisälläni. Oloni on tyhjä ja kuvittelen ruoan täyttävän sen. Tosiasiassa se kuitenkin vain pahentaa oloa, saa tuntemaan entistä tyhjemmäksi. Vaikka söisin itseni halkeamispisteeseen, ei tyhjyys katoaisi minnekään. 

 

 

En uskalla tarttua kiinni mihinkään. Mahdollisuudet valuu käsistä, sillä pelkään koko ajan, että romahdan lopullisesti. Vaikka yhdellä hetkellä tuntisin pystyväni tekemään töitä unelmani eteen, saatan toisella hetkellä suunnitella kuolemaani. Miten selitän muille, että en taas pystynytkään elämään? Olen syvällä suossa, missä maanalaiset kummajaiset kuiskivat korvaani.

Et osaa elää. Tapa itsesi, parempi vajota kuin esittää elävää.

 

 

Koska sitä juurikin teen. Nauran ja näytän siltä kuin nauttisin elämästä. Todellisuudessa en edes tiedä, mitä se tarkoittaa. Riittääkö, jos hengittää? Ei varmaan...

Aurinko nousee ja aurinko laskee, välissä kerkeän ehkä vetämään pari kertaa henkeä.

Jokaisella uloshengityksellä osa minusta haihtuu ilmaan. Enkä enää milloinkaan saa sitä takaisin.

Ihmiset puhuvat tulevaisuuesta. En usko omaavani sellaista asiaa. Tunnelin päässä ei näy valoa.

Ei edes lähestyvää junaa. Ei mitään.

 

En osaa näyttää tunteita. En voi itkeä, vaikka haluaisin. En voi kertoa, että sattuu. Pitää esittää vahvaa. Ja vaikka ei tarvitsisi esittää vahvaa, en pysty kertomaan, miten hajalla oikeasti olen.

Vähättelen asioita ja annan vaikutelman, etteivät asiat oikeasti olekaan niin kovin huonosti.

Vaikka ne ovat, huonommin...

 

 



Asioilla on tapana mennä päin helvettiä

Puhelin soi aamulla. Outo numero. Ajattelin ensin olla vastaamatta, mutta vastasin kuitenkin.

Se oli psykiatrian poliklinikalta. Huono vain, että se on melko kaukana, kun lähempänä ei ilmeisesti ollut tilaa. Sain ajan ensi viikon torstaille. Järkytys oli kuitenkin niin suuri, että unohdin ottaa ajan ylös. Nyt en tiedä monelta se on. Mutta en halua mennä sinne. Tiedän varmasti, etten ikinä saa raahattua itseäni sinne asti, varsinkaan kun pelkkä ajatuskin ahdistaa jo näin paljon. En pysty siihen.

Joko odotan, että pääsen tänne lähemmäksi tai sitten jätän koko leikin kesken.

Ehkä jään sängyn pohjalle, mistä kukaan ei tule minua hakemaan...

 

 

Kaikki on vaikeaa. Nukahtaminen, sängystä ylös nouseminen, syöminen, koulussa oleminen, puhuminen, hengittäminen ja kaikkien muiden sekä itseni asettamien vaatimusten noudattaminen.

En jaksa olla, en hengittää. Eläminen on ylivoimaista. Ja silti sen pitää näyttää ulos päin siltä, että se olisi maailman helpoin asia. En pysty suoriutumaan niistä asioista, joista muut olettavat minun suoriutuvan. Ja silloin olen laiska ja saamaton. Otan haukut vastaan, sillä en voi kertoa kuinka vaikeaa minun on ylipäätään nousta aamuisin sängystä. Kuitenkin kaikki ne sanat satuttaa.

Rikkoo aina hieman lisää. Paiskaa aina lujempaa kovaa maata vasten.

 

 

Tunnen syyllisyyttä jokaisesta murusetsa, joka menee suuhuni. Tuntuu kuin pienikin määrä ruokaa pilaisi kaiken. Lihottaisi minua heti viisi kiloa. Aivan kuin se saastuttaisi minut sisältä.

Siksi en voi syödä, vaikka kuinka haluaisin. Päivittäin syön alle 300kcal, mutta se tuntuu aivan liian paljolta. Eikä auta, vaikka kuluttaisin enemmän kuin söisin. Vain ei mitään on hyvä.

Paino on tippunut vain yhdeksän kiloa siitä, kun aloitin laihduttamisen aterioita skippaamalla.

Se ei ole tarpeeksi. Ei lähelläkään. Vielä pitäisi ainakin kymmen kiloa laihtua.