Entä jos en oo tarpeeks vahva tähän maailmaan? Jos mua ei oo edes tarkotettu elämään?
Eikö elämässä pitäis olla jotain tavottelemisen arvosta, jotain mikä antaa syyn jatkaa?
Mä olen käynyt läpi ihmisä, jotka tavalla tai toisella kuuluu mun elämään.
Ei ne oikeasti tarvitse mua täällä. Ne kyllä selviää ilman mua, mä olen varma siitä.
Monen ihmisen elämä ei muuttuis yhtään, vaikka mä lähtisinkin.
Mä olen helposti korvattavissa. Enhän mä ole mitenkään tärkeä tälle maailmalle tai ihmisille.
Muiden olis paljon parempi elää ilman mua. Mä aiheutan vaan ongelmia ja harmia.
Mutta voiko lapsen kuolemasta selvitä? Kyllähän siitä on moni selvinnyt, eikö?
Kyllä mä tiedän, että se sattuu. Mua itseänikin sattuu, kun mietin miten aiheuttaisin muille murhetta.
Mutta mä en voi sille mitään että oon tällainen. Oon viallinen.
Mun ei olisi koskaan pitänyt edes syntyä. Se oli virhe.
"You think you want to die but in reality, you just wanna be saved."
Mietin ensin, että voisiko se olla noin. Mutta sitten tajusin, että vaikka pelastus saattaa tuntua ihanalta ajatukselta, mut voi oikeasti pelastaa vaan kuolema. Mä en halua olla aikuinen.
En halua katsoa peiliin ja miettiä, miten vanhalta näytänkään.
Haluan kuolla nuorena, tietämättä sitä, mitä mulle olisikaan voinut tapahtua.
Mieluummin niin, kuin katsoa taakseen ja nähdä pelkkiä epäonnistumisia ja tuntea elämän menneen kokonaan hukkaan. Se tuntuu pahemmalta, kuin tietämättömyys siitä, millaista elämää voisi elää.
Joten, mitä sen jälkeen kun joku olis mut pelastanut?
Miten edes määritellään pelastaminen?
Voisiko olla mahdollista, että joku saisi mut haluamaan elämään?
En usko ja silloinkin haluaisin vain elää sen ihmisen takia. En itseni. Ja sekin päättyisi aikanaan.
Kaikki ihmiset lähtee mun elämästä, enkä mä voi siihen vaikuttaa.
Takerrun vain menneeseen, enkä osaa päästää irti. Mietin, että mitä teen väärin?
Vaikka miten joku lupaisi pysyä mun vierellä, niin aina lopulta jään yksin.
Yksin toivomaan kuolemaa.
Mä olen ristiriidassa itseni kanssa.
Pahinta on sanoa olevasi kunnossa ihmiselle, josta todella välität kun oikeasti olet hajoamis pisteessä.
Sillä jos et oikeasti toivo pelastusta, satutat toista aivan turhaan kertomalla ongelmistasi.
Kuitenkin haluaisin vain vuodattaa tän kaiken ulos jollekin tärkeälle ihmiselle, mutta millä hinnalla?
Vaikka se miten helpottaisi oloasi, on se jopa itsekkäämpää kuin itsensä tappaminen.
Sen oon oppinut ja nyt kadun sitä, miten oon koskaan puhunut tästä kenellekään.
Se kaduttaa, sillä ilman sitä, olisin jo päässyt vapauteen.
Puhuminen ehkä helpottaa, mutta samalla vain viivästyttää loppua.
Osaan kuvitella päässäni sanat, joita et sano, mutta tiedän, että niin oikeasti ajattelet:
"Miksi edes kerroit, jos et kerran halua apua?"
Niin...koska olin itsekäs ja ajattelematon.
Anteeksi..
What ever happens,
just promise me that you won't forget me.
That every time you see stars in the sky,
you'll remember me.
'Cause I will always remember you
no matter where I am.
Kiitos vastauksistasi edellisessä postauksessasi! :)
VastaaPoistaEn tiedä onko sinun tarkoitus kirjoittaa liioitellen, mutta siinäkin tapauksessa pakotan itseni tarttumaan ainakin pariin epäkohtaan tässä kirjoituksessa.
"Muiden olis paljon parempi elää ilman mua." No mitä helvettiä. Kenen? Monille kuolemallasi ei ehkä juuri ole vaikutusta. Niille, joille on, se lienee lyhyellä- ja pitkällä tähtäimellä huono asia, paitsi ehkä sinulle itsellesi. :)
Sanotko siis, että muille puhuminen huolistaan on itsekkäämpää kuin itsensä tappaminen? En ihan näe miten. Myöskin kenties jatkuvasti muiden takia kärsivänä, et ehkä ole niitä kaikkein itsekkäimpiä ihmisiä. Kerro, jos olen väärässä. Saattaisi minulla olla muutakin vikistävää, mutta ne ovat sen verran pieniä asioita, joihin minulla ei ole mitään kovinkaan järkevää asiaa, annan niiden olla.
"Miten edes määritellään pelastus?" (Nainen pohtii käsitteen määrittelyä. IHANAA IHANAA IHANAA!!! <3<3<3 :D) Minä en pidä tavoitteenani halua elää, vaan enneminkin sietää ajatusta omasta syntymästä. En ihan tiedä mitä mieltä olen termistä pelastus. Uskallan ainakin väittää, että olet suurena osana omaa pelastumistasi.
Kokisin, että minulle psykologilla käynti (ja ehkä lääkkeet siinä sivussa) on ollut minulle merkittävä apu. (En tiedä kuinka analogisia seuraavat asiat ovat keskenään, mutta yritän kuitenkin.) Sinnullakin on ehkä asioita, jotka eivät enää toistu häpeä-flashbackeissäsi. Niiden tunnistaminen ja käsittely on ollut mahdollista omassa päässä tai keskustelemalla jonkun kanssa, joka ei ole minkään alan asiantuntija. Tuntuu, että masennukseen liittyvät solmukohdat eivät ole niin helposti tunnistettavissa ja niiden käsittely ilman ammattilaista on erittäin vaikeaa. Mutta kun vaikeita solmuja saa avattua, niin ne eivät enää muserra lähellekään samalla tavalla. En ole varma, mutta luulen sinun tarvitsevan pelastumiseesi itsesi lisäksi ammattilaisen.
Loppuun vielä kerron, että kiva kun jaoit, vaikka et kokisisi haluavasi apua. :)
-Anonyymi-tenttaaja
Tarkoitin, että niiden, jotka tunnen ja kuuluvat jotenkin mun elämään, olis parempi elää ilman mua jos nyt oletetaan, että mun kuolema ei vaikuttais niihin mitenkään. Ja vaikka vaikuttaisikin, niin jos ei otetaan huomioon sitä kuoleman vaikutusta, vaan se, että niiden elämä ei muuttuis vaikka mä en siinä oliskaan, tietenkin mun perhettä lukuun ottamatta.
PoistaJa muille puhuminen on mun mielestä itsekästä jos anyway aikoo tappaa itsensä. Ei ehkä silloin, jos puhuu ammattilaiselle, mutta jollekin muulle puhuminen olis aika lailla sama, kun pakottaisin sen toisen katsomaan vierestä, kun tapan itseni. Voin olla myös ihan väärässä, mutta itse koen asian näin.
Mulla ei vaan toimi toi amamttilaiselle puhuminen, koska en saa kauheasti mitään ulos itsestäni. Ehkä olisi hyvä idea ottaa sama tavoite kun sulla, mutta en tiedä miten sekään onnistuisi, kun ajatukset itsensä tappamisesta pyörivät jatkuvasti mielessä. En tiedä haluanko edes yrittää, sillä tuntuu niin vaikealta löytää sellainen ammattilainen, jolle voisin antaa mahdollisuuden edes yrittää auttaa. Mun on todella vaikeaa löytää sellainen ihminen, jolta hyväksyisin avun, varsinkin kun yhden jo löysin ja joka on auttanutkin, mutta ei sillä tavalla kuin olisin ehkä halunnut. Se on kuitenkin jo varmaan menetetty tapaus, mutta silti tuntuu mahdottomalta hyväksyä ketään muuta.
Oli pakko tulla kommentoimaan koska tätä lukiessa tuli tunne että luen omaa tekstiäni. Oon ajatellut noi kaikki ihan samat asiat läpi tässä lähiaikoina. Oon ihan yhtä kamalassa tilanteessa eikä mulla oo oikein toivoa enää. Toivon sulle jotain lämmintä ja ihanaa elämääsi ja paljon voimia <3 et oo yksin!
VastaaPoista:( älä luovuta vielä, aina on toivoo jos oikeasti haluaa asioiden muuttuvan. Mäkin olen edelleen täällä, ainakin toistaseks. Kiitos ja sulle kans tositosi paljon voimia, toivon todella et sä vielä selviät <3
Poista