En oo kirjottanut pitkään aikaan. Moni on varmaan ihmetellyt syytä siihen.
Syy oli yksinkertaisesti se, että mulla meni niin hyvin, etten kokenut tarvetta kirjoittaa.
Suljin koko blogin pois mielestäni, koska pelkäsin, että se vain pilaisi kaiken.
En tiedä, mikä asia lopulta pilasi kaiken, mutta tätä blogia en voi siitä syyttää...
Ennen tätä taukoa uskoin, ettei mikään voisi parantaa mun oloa. Olin siitä niin varma.
Sitten eräs ihminen, jonka olin tiennyt jo pitkään, mutten kuitenkaan tuntenut kovin hyvin,
alkoi jutella mulle. Juteltiin aina vaan enemmän ja pikku hiljaa se alko tuntua itseasiassa ihan hyvältä. Se tuntui oikeelta. Vietettiin paljon aikaa yhdessä ja mun olo alko parantua.
Ei enää ahdistanut ja tunnelin päässä näkyi valoa.
Mä en enää keskittynyt laihduttamiseen niin paljoa ja söin paremmin.
Oli ehkä jopa hetkiä, jollon olin jollain tapaa tyytyväinen itseeni. Se merkitsi mulle paljon.
Mä ajattelin, että kaikki se ahdistus ja paha olo olis nyt takana.
Hetken aikaa mä olin taas oma itseni, jota en oo ollut pitkään pitkän aikaan.
Ja se tuntui kieltämättä aika hyvältä.
Sitten aivan vähitellen vanhat ajatukset alko vallata mun pään. Ensin ne oli välähdyksiä.
Jotain ahdistuksen tapaisia. Ja sitten ne taas katosi.
Oli hetkiä, kun halsuin vaan olla, koska mua ei yksinkertasesti kiinnostanut tehdä mitään.
Itseinho palasi myös pikku hiljaa ja sai mut taas vähentämään syömisiä.
Se oli se vaihe, jossa oli sekä hyviä, että huonoja hetkiä. Ajattelin kuitenkin, että se on vaan normaalia. Kaikillahan on huonoja päiviä.
Mutta sitten kun paha olo alko olla säännöllisempää, tiesin että olin taas vajoamassa alaspäin.
Siinä vaiheessa olin siitä varma, kun en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin terää ihollani.
En viillellyt, mutta luoja miten paljon halusinkaan tehdä niin.
Ensimmäisen kerran.
Sitten toisen.
Halusin niin kovasti viiltä ihon auki ja vuodattaa verta.
Halusin satuttaa itseäni, saada itseni tuntemaan kipua, koska en muuten en oikein tuntenut mitään.
Halusin tuntea jotain, jotta tietäisin olevani elossa.
Samoin kävi myös tälle ihmissuhteelle.
Ensin se tuntui niin hyvältä, mutta hiljalleen mun tunteet alkoi hiipua.
Jotain vaan tapahtui tai sitten mun tunteet ei ollu alun perinkään kovin aitoja, en osaa sanoa...
Mietin myös sitä mahdollisuutta, että mulla on joku sitoutumiskammo.
Liian monimutkasta, että voisin saada siitä jotain selkoa tai että osaisin edes selittää sitä kunnolla.
Anyway se suhde kuitenkin päättyi tänään ja sovittiin, että ollaan vaan kavereita.
Toisaalta mun olo on helpottunu.
Kuitenkin, mikään ei nyt estä mua palaamasta vanhoihin tapoihin.
Itseasiassa, jos aivan rehellisiä ollaan,
sen on ehkä juuri sitä, mitä mä haluankin.
Se tuntuu tutulta ja turvalliselta tässä tilanteessa, kun en tiedä mitä muutakaan tekisin.
Mutta se myös pelottaa mua.
Jatkan taas tän blogin kirjoittamista, koska kaikki ajatukset on niin sekaisin.
Haluan saada niihin jotain selkoa ja koska mulla ei ole ketään, jolle puhua rehellisesti aivan kaikesta,
se on pakko tehdä täällä blogin puolella.
En kuitenkaan välttämättä kirjoittele joka päivä,
vaan vain sillon jos on jotain uutta kerrottavaa tai muuten vaan tuntuu siltä.
En myöskään ole lukenut kenenkään muun blogeja vähään aikaan, mutta lupaan taas ryhdistäytyä.
Ja nyt kertokaa, mitä teille kuuluu? :)
Osasin odottaa/pelätä, että näin tässä käy. Kokemuksesta arvelin vahvasti, ettei yksi ihminen sinua kuilustasi nosta. Tosin toivon, että jossain vaiheessa näet tuon vaiheen hyvänä asiana. Ehkä paljoa ei tapahtunut, mutta kärsivälle hetken rauha on ylellisyys! Ylellisyys, josta voit vielä ehkä tulevaisuudessakin nauttia. Hautajaisissasi, jos ei muualla. :)
VastaaPoistaTässä päättyneessä suhteessasi on piirteitä, jotka muistuttavat minun lyhyeen jäänyttä seurusteluyritystäni. Alussa minullakin oli huomattavasti kevyempi olo. Uskaltaisin, jopa sanoa olleeni kykenevä elämään tässä hetkessä. (Ainakin minulle se tarkoittaa todella paljon.) Hyvin pian olin ehtinyt vakuuttaa itselleni, että hommasta ei tule mitään. Minulla oli lukuisia hyviä "järkiperusteita" sille, miksi suhde ei jatkuisi kauaa. Siksi en myöskään osannut antautua asialle, vaan pidin suojaukseni korkealla ja tunteeni kurissa.
Ahdistus alkoi pian kiiriä rintaani varsin voimakkaana. Suhteen lopussa minulla oli ahdistavimmat viikot aikoihin. Minun oli mielestäni lopetettava suhde. Ajattelin, että erosta seuraava alakulo on paljon siedettävämpää kuin se ahdistus. Olin siinä ehkä oikeassa, mutta ei se tehnyt ratkaisustani oikeaa.
Pitkän keskustelun jälkeen erosimme "yhteisymmärryksessä" ja jatkoimme kavereina, vaikka molemmat tiesimme, ettei meistä kavereita tulisi. Olo keveni sen seurauksena huomattavasti. Se jonka "tiesin" pian menettäväni oli poissa ja toipumisprosessi saattoi alkaa. Virheekseni en ollut selvittänyt itselleni kovin tarkasti, miksi ahdistaa niin paljon. Seuraavalla psykologikäynnillä sain hieman selvyyttä tilanteeseeni ja kuinka sen hoidin. Silloin tunsin itseni täydeksi idiootiksi...
Silloin tuntui, että olin mennyt yhden askeleen eteen, mutta kymmenen askelta taakse. Aikaa on kulunut enkä enää hetkeen ole asiasta enää kärsinyt tai syyttänyt itseäni toiminnastani. Nyt tuntuu, että (ehkä) jotain tuli opittua, eikä enää (juurikaan) harmita. Toivottavasti sinullekaan ei jäänyt paljon asioita hampaankoloon...
-Anonyymi-tenttaaja
Se todellakin tuntui ylellisyydeltä ja muistin taas miltä tuntuu osata elää hetkessä murehtimatta tulevaa. Se meni melkeimpä juuri noin kun kirjoitit, onneksi en ole kuitenkaan (ainakaan vielä) niin pahassa kunnossa mitä aikaisemmin olin. Osaan jo tavallaan arvostaa yritystäni elää parisuhteessa ja uskon oppineeni siitä jotain, en vain vielä tiedä mitä. Tuntuu, että sain uusia näkökulmia itseeni ja elämään, sitä en vain tiedä, johtaako ne mihinkään...
Poista