En ole viime aikoina jaksanut hirveästi päivitellä kuulumisia.
Yksi on ehkä se, että on niin paljon kaikkea mitä pitäisi tehdä.
Aina viikon lopussa joudun tekeen suunnitelman seuraavalle viikolle, että missä oon mikäkin päivä.
Se on aika raastavaa, sillä melkein jokaiseen paikkaa joudun itseni pakottamaan.
Ei oikein huvittaisi tehdä mitään. Väsyttää koko ajan niin paljon.
Suurin syy on kuitenkin se, että mä en saa kirjoittamisesta enää samanlaista helpotusta ahdistukselle.
Kun on oikeien paska fiilis, en mä jaksa tulla siitä kirjoittamaan.
En välttämättä aina edes kykene siihen, jos ahdistus on oikein paha.
Mä haluan vaan olla yksin ja miettiä kuolemaa. Kuvittelen eri tapoja, miten voisin kuolla.
Onnettomuuksia.
Itsemurhia.
Se ei ehkä ole kovin hyvä idea, sillä yleensä se vain pahentaa ahdistusta.
Mä ikään kuin ruokin pahaa oloani lisää.
Mutta ne ajatukset vain tulee mun päähän.
En voi estää itseäni ajattelemasta kuolemaa.
Se on mulle kuin huumetta, johon jää koukkuun.
Mä en tiedä mitä mä haluan, mutta aina kun ajattelen tulevaisuutta,
ahdistus iskee vasten kasvoja.
Koska mä en näe siellä mitään.
En keksi mitään mitä haluaisin tehdä tai mikä haluaisin olla.
Musta tuntuu, että tää maailma ei oo mua varten.
En mä halua elämältä mitään.
Ei täällä kuitenkaan ole mulle mitään.
Ihmiset pettää ja jättää.
Elämä on ikuista ponnistelua, kuin uisi vastavirtaan.
Mun voimat ei enää yksinkertasesti riitä.
En vain jaksa tasitella kaikkea tätä paskaa vastaan.
Mä niin haluaisin jo luovuttaa.
Miksi en?
En mä tiedä..
Ehkä mua vaan pelottaa, ja pelottaakin niin maan perkeleesti.
Oikeastaan mä pelkään kaikkea.
Pelkään kiintyä mihinkään, kun se kuitenkin viedään multa pois.
Pelkään rakastua, koska se ei koskaan pääty hyvin.
Pelkään luottaa muihin, sillä aina se luottamus rikotaan.
Pelkään päästää irti, mutta väkisin kiinni pitäminen tekee kipeetä.
Pelkään tappaa itseni kahdesta syystä:
pelkään epäonnistuvani ja pelkään tuottaa muille sitä tuskaa, minkä läheisen kuolema aiheuttaa.
Mitä mä en pelkäisi?
Mutta tää on niin ristiriitaista.
En tiedä pelkäänkö enemmän muille aiheutuvaa tuskaa vai elämää.
Roikunko mukana vain miden takia vai teenkö ratkaisun vain itseäni ajatellen?
Olisinko niin itsekäs?
En haluaisi olla, mutta ehkä mun on pakko.
Mä olen niin sekaisin.
En tiedä mitä tehdä, olen hukassa, pahemman kerran.
En löydä ratkaisua ja mun aika loppuu kohta kesken.
I'm running out of time...
Kaikki on kurjaa, haaveilet kuolemasta, joskus oikein kieriskelet mielikuvissasi siitä miten kuolet, vihaat itseäsi, et ole kiinnostunut mistään, et jaksa elää, et tahdo elää, et usko että kaikki voisi muuttua paremmaksi, se ei tunnu edes mahdolliselta.......tiedän tunteen, tiedän oikeasti. Olin joskus siellä, missä sinä olet nyt, jossain tosi syvällä masennuksessa.
VastaaPoistaJossain vaiheessa kaikki vain muuttui. Oikeasti, kaikki voi muuttua, ja tiedän miten vähän minun tai kenenkään muun sanat vaikuttavat sinuun, mutta nyt toivon, että olisin jo silloin, kun olin pohjalla yrittänyt päästä eteenpäin, makasin siellä ihan liian pitkään, kunnes pääsin ylös. Nyt yritän parantua, haaveilen omasta kämpästä, tykkään taas maalata, suunnittelen vanhojen harrastuksieni aloittamista uudelleen ja luen vanhoja tekstejä, joita kirjoitin silloin pahimpina aikoina, enkä enää tunnista sitä tyttöä.
Tämä tuskin auttoi mitään, mutta sanonpa silti että, tästäkin pääsee yli! sanon sen siksi, että olisin halunnut, että joku olisi sanonut tämän minulle...voimia <3
En osaa oikein sanoa muuta kuin kiitos, kiitos että kirjoitit vaikka tiesit ettei se auta mitään <3
Poistatiedän tunteen, voisin aikalailla kuvitella että olisin kirjoittanut tuon itse pikkuseikkoja lukuunottamatta. Paljon haleja ja voimia <3
VastaaPoistaNiin... kiitos ♥
PoistaMasennukseen liittyy se, että ajatukset kulkee samoja raiteita. Tuohon itsemurhaan viitaten etenkin. Sanot tosin, että se vain pahentaa oloasi. Minä en ehkä samaistu tuohon. Lähes joka ilta (toki aamuisin ja päivisin myös muista syistä) ennen kuin saan unta, minun on mietittävä itsemurhaa, jotta voin rauhoittua edes sen verran, että on mahdollista saada unta. Ne ajatukset toistavat itseään niin paljon, että lukuisten kertojen jälkeen riittää ajatella tapahtumaketjun alkutilanne, jolloin koko ajatus on ikään kuin "käyty läpi". (Huonosti selitetty, mutta kenties ymmärrettävissä.)
VastaaPoistaTuo elämän pelkääminen on minulle erittäin tuttua. Ihmisellä itsesuojeluvaisto aiheuttaa pelkoa erinäisiä asioita kohtaan (pimeä, korkeat paikat jne.). Kokisin, että minulla tilanne on kääntynyt päälaelleen. En pelkää asioita, jotka joissain hypoteettisissa tilanteissa aiheuttaisivat minulle kipua tai kuoleman. Pelkään niitä asioita, jotka pakottavat minua elämään (menestyminen, täyttymys...).
Esität kysymyksen: "Olisinko niin itsekäs?" Ei itsemurhan tekeminen kaikissa tilanteissa ole itsekästä! Läheisten on itsekästä luulla, että sinun pitää kestää (vähintään) vuosien henkinen helvetti heidän takiaan. Olet varmasti kuullut jonkun sanovan, että "Kerran täällä vain eletään, niin otetaan elämästä kaikki irti." Käännä se siten, että vain kerran läheisesi kärsivät poismenostasi, joten se on hyväksyttävää. :)
Ps. Pian ehkä kiinnyn tähän sinun blogiisi osana arkeani. Sekin on varmaan virhe :), mutta toivottavasti lopun hetkellä osaan olla iloinen puolestasi, mikä se loppu ikinä onkaan...
-Anonyymi-tenttaaja
Ei itsemurhan ajatteleminen itsessään pahenna mun oloa vaan se, miten aina lopuksi kuvittelen mitä sen jälkeen tapahtuu, miten mun läheiset kärsii ja mitä mä oon niille menny tekeen. Ei se välttämättä ole itsekästä, mutta mitä olen lukenut, niin läheiset kärsii siitä tosi pitkään ja usein ne vielä syyttää itseään vaikkei tää ole oikeastaan kenenkään syytä. Sen ajatteleminen vaan sattuu..
Poistapystyn samaistuun tähän tekstiin ihan täydellisesti.. oikeasti, hurjasti voimia ja tsemppiä, koita jaksaa ♥
VastaaPoistaKiitos paljon ♥
Poista