I'm a mess, gotta get out now

Kuuntelen samaa kappaletta uudestaan ja uudestaan, varmaan jo kolmatta päivää peräkkäin. En edes huomaa sitä, sillä yksi hetki kestää niin kauan, etten ole varma soiko kyseinen kappale ensimmäistä vai kymmenettä kertaa. Ajantaju on hämärtynyt. Päivät menee sekaisin. Mulla voisi olla vaikeuksia muistaa mitkä asiat olen jo tehnyt, jos tekisin ylipäätään yhtään mitään. Mä olen tehoton ja turha yhteiskunnalle. Tänään kyllä yllätin itsenikin käymällä työhaastattelussa. Mutta sitten päädyin kysymään itseltäni, että

miks ihmeessä edes menin sinne? Siinä istuesssni haastattelijan edessä kaikki oli ihan fine. Sitten sain kuulla, mitä työ sisältää ja mitä multa vaadittaisiin. Enhän mä pystyisi siihen. Ahdistus kasvoi möykyksi kurkussani ja lähtiessäni haastattelusta olin jo aivan varma, etten ottaisi työtä vastaan jos sitä mulle tarjottaisiin. En mä halua mennä töihin. Mä haluan jäädä kotiin, omaan sänkyyn vällyjen väliin potemaan paskaa elämää. Se sopii mulle. Tiedän aina, mitä päivä tuo tullessaan ja toivon sen olevan nopeasti ohi.

Iltapäivällä istuin sohvalla katse tiiviisti televisiossa. Kuitenkin mun ajatukset keskittyi ihan johonkin muuhun kuin siihen ohjelmaan. Kävin mielessäni läpi yhtä lausetta vaikka kuinka pitkään. Mahassa tuntui ihanan tyhjä tunne koko päivän syömättömyydestä ja päässäni pyöri vain, että en saa syödä. En saa. Sitten ovi kävi. Äiti tuli kotiin, voi helevtti. Vähän ajan päästä keittiöstä kantautui ruoan haju ja äiti ilmoitti, että pitäis tulla syömään. Kirosin mielessäni koko maailman helvetin pimeimpään kolkkaan, miks aina mulle käy näin? Ei auttanut muuta, kuin hakea ruokaa. Pienen annoksen jälkeen se nälkä vasta iskikin. Nyt sitten vituttikin. Ei mun aikaisemmin edes tehnyt mieli syödä ja nyt jouduin taistelemaan yhtä maailman pahinta tunnetta vastaan. Kävelin levottomana taloa ympäri ja yritin keksiä itelleni tekemistä, jotta saisin muuta ajateltavaa. Onnistuin, kun lähdin tallille, mutta illalla tulin kotiin ja söin. Saatanan läski. Huomenna en varmana syö.