Alone - now and then

Yksin tähän maailmaan tullaan.

Yksin täällä ollaan.

Yksin täältä lähdetään - omasta tahdosta tai tahtomatta.

Osa elää pitkän elämän.

Osa lähtee aikaisemmin.

Osa haluaa päättää elämänsä muiden avustuksella välttääkseen kivuliaan lopun.

Jotkut taas osaavat hoitaa sen itsekin, ilman muiden apua.

Joku ajaa rekan keulaan ajattelematta ollenkaan viattoman osapuolen tilannetta ja tulevaisuutta.

Meitä on moneen junaan.

Mutta tavasta ja ajankohdasta huolimatta me kaikki täältä joskus lähdemme.

Osalle kuolema toisi lopullisen helpotuksen.

Se olisi kuin lahja.

Huomaan taas tulleeni kirjoittamaan tänne kuolemasta.

Huomaan taas sen viipyvän ajatuksissani kauemmin.

Välillä mun pääni oli jo vähän tyynempi. Mun oli vähän helpompi olla.

Mutta nyt, no mä olen takaisin täällä.

Mä kävin keväällä muutaman  kuukauden töisssä ja aluksi se oli ihan fine.

Mutta pikkuhiljaa alkoi sinne meneinen ahdistaa.

Sitten koko työpaikka oli yksi iso ahdistusmöykky ajatuksissa.

Mä olin väsynyt. Enimmäkseen henkisesti, mutta myös fyysisesti.

Sitten jäin töistä pois - hyvin ennelta arvatta päätös tarinalle.

Mä olen edelleen väsynyt, enkä mä tiedä mistä se johtuu.

Moni asia menee yleensä päin helvttiä enkä juuri koskaan koe minkäänlaista onnistusen tunnetta.

Asia, joka on ollut mulle pitkään tärkeä osa tätä kurjaa elämää, ei enää tunnu miltään. 

Tuntuu pahalta ajatella, että silläkään ei ole mulle enää merkitystä.

Mun pitäisi keksiä itselleni jotain tekemistä.

Mutta mä en haluaisi tehdä yhtään mitään.

En jaksaisi enää olla.

Kun jossain kuulet puhuttavan syrjäytyniestä nuorista, yhteiskunnan hylkiöistä tai turhakkeista,

niin täältä löytyy yksi sellainen, joka on kaikkea edellämainituista.